"Niin, eikö totta? Ja kuitenkin, en tiedä, petynkö, mutta minusta tuntuu kuin erämaa ei olisi entisensä näköinen. Ympärillämme vallitseva hiljaisuus, tämä yksinäisyys ei tunnu minusta luonnolliselta. Mehän olemme aivan lähellä kylää. Meidän täytyisi jo kuulla koirien haukuntaa, kukon kiekunaa ja monia muita ääniä, jotka ilmoittavat asuttujen seutujen olevan lähellä."
"Todellakin", myönsi Ilomieli epämääräisen levottomana, "ympärillämme on varsin hiljaista."
Matkalaiset olivat juuri sillä kohdalla, missä joki tekee jokseenkin jyrkän käänteen. Sen korkeat äyräät, joilla oli mahtavia kalliomöhkäleitä ja tiheää näreikköä, estivät näkemästä etäämmäksi.
Kylä, jonne erämiehet suuntasivat kulkunsa, oli vain pyssynkantaman päässä polvekkeesta, missä he valmistuivat kahlaamaan virran yli, mutta sitä oli luonnonesteiden johdosta mahdoton nähdä.
Sillä hetkellä, jolloin hevoset astuivat veteen, ne tekivät äkillisen liikkeen taaksepäin, ja vainukoirat päästivät valittavan ulvonnan, joka on niiden rodulle ominainen ja herättää jäätävää kauhua urhoollisessakin miehessä.
"Mitä se on!" mutisi Uskollinen Sydän käyden kalpeaksi ja katsellen säikähtyneenä ympärilleen.
"Katsohan!" vastasi Ilomieli sormellaan osoittaen toverilleen useita ruumiita, joita virta toi mukanaan ja jotka liukuivat eteenpäin vedenpinnan alla.
"Voi!" huudahti Uskollinen Sydän. "Täällä on tapahtunut jotakin kauheata. Äiti! Äiti!"
"Älä niin säikähdä", sanoi Ilomieli, "äitisi on varmaan turvassa."
Kuuntelematta lohdutuksen sanoja, joita hänen ystävänsä hänelle lausui itsekään niitä uskomatta, Uskollinen Sydän iski kannukset hevosensa kylkeen ja ratsasti jokeen.