"Haavoittuneiden vaikerrukset, ja me olimme haavoittuneita kaikki, kuka enemmän, kuka vähemmän, heidän pyytäessään vettä ja kuolevien korina olivat kauheata konserttia, jota kukaan ei pysty kuvailemaan. Kärsimyksemme, jotka jo olivat sietämättömät, kasvoivat vielä ilman puutteessa. Jonkunlainen verinen hulluus valtasi meidät. Syöksyimme toistemme kimppuun, ja soraläjän alla alkoi pimeässä hirvittävä taistelu, joka pakostakin loppui kaikkien taistelijoitten kuolemaan. Kuinka kauan tällaista kesti, sitä en osaa sanoa. Tunsin, että kuolema, joka oli kangistanut kaikki toverini, pian tapaisi minutkin, kun te saavuitte siirtämään sen tulon muutamia minuutteja tuonnemmaksi. Jumalalle kiitos! En tarvitse kostotta kuolla."
Kun nämä sanat oli lausuttu melkein kuulumattomalla äänellä, seurasi näiden kolmen miehen kesken haudanhiljaisuus, jonka rikkoi vain kuolevan kumea korina hänen kuolinkamppailunsa alkaessa.
Äkkiä kapteeni liikahti. Hän kohottautui hiukan ja luoden erämiehiin verisen katseen lausui:
"Villit, jotka hyökkäsivät kimppuumme, kuuluivat comanchien heimoon. Heidän päällikkönsä on nimeltään Kotkanpää. Vannokaa kostavanne puolestani kuin rehelliset erämiehet."
"Sen vannomme!" lausuivat molemmat miehet lujalla äänellä.
"Kiitos!" mutisi kapteeni ja kaatuen äkkiä selälleen jäi liikkumattomana makaamaan.
Hän oli kuollut.
Hänen kurttuisilla kasvoillaan ja avoimissa silmissään kuvastuivat vielä viha ja vimma, jotka olivat häntä elähyttäneet vielä tänä viime hetkellään.
Erämiehet katselivat häntä kotvan ajan. Sitten he, karkoittaen tämän tuskallisen vaikutelman, ryhtyivät täyttämään velvollisuuttaan suorittaen viimeiset kunnianosoitukset intiaanien onnettomille uhreille.
Laskevan auringon luodessa viimeisiä säteitään he päättivät katkeran toimen, johon olivat joutuneet.