"Jos ennen kuolemaanne haluatte jotakin, mitä voimme toimittaa, niin puhukaa, ja me toimitamme sen metsästäjäkunniamme kautta."
Kuolevan silmät välähtivät villisti.
"Antakaa tänne leilinne!" sanoi hän Ilomielelle.
Tämä ojensi sen hänelle.
Haavoittunut joi ahnaasti, hänen otsalleen kohosi kostea hiki, ja kuumeinen hohde peitti hänen kasvonsa, jotka silloin saivat peloittavan ilmeen.
"Kuulkaa", sanoi hän käheällä ja katkonaisella äänellä. "Olin täällä päällikkönä. Intiaanit, joita muuan kurja mestitsi auttoi myyden meidät heille, yllättivät kylän."
"Mikä oli tuon miehen nimi?" kysyi erämies vilkkaasti.
"Hän on kuollut!… Olen hänet surmannut!" vastasi kapteeni äänensävyllä, joka ilmaisi kuvaamatonta vihaa ja vahingoniloa. "Intiaanit tahtoivat vallata linnoituksen. Taistelu oli kauhea. Meitä oli kaksitoista päättäväistä miestä neljääsataa villiä vastassa. Mitä saatoimme tehdä? Taistella viimeiseen hengenvetoon. Sen päätimmekin tehdä. Intiaanit havaitsivat mahdottomaksi saada meidät elävinä käsiinsä. Luoksemme heitettiin kylän asukkaita, kun heiltä ensin oli nyljetty päänahka ja isketty ranteet poikki. Sitten he sytyttivät linnoituksen tuleen."
Haavoittunut, jonka ääni heikkeni heikkenemistään ja jonka sanat tulivat yhä vaikeammiksi ymmärtää, joi pari kulausta rommia. Sitten hän jatkoi kertomustaan, jota erämiehet kuuntelivat tarkkaavasti.
"Kellarina käytetty maanalainen käytävä oli linnoituksen vallien alla. Kun huomasin, ettei meillä enää ollut mitään pelastumiskeinoa ja että pakeneminen oli mahdotonta, käskin onnettomien toverieni laskeutua kellariin toivoen, että Jumala sallisi meidän sillä tavalla pelastua. Muutamia minuutteja myöhemmin linnoitus sortui päällemme. Ei kukaan voi kuvitella tuskanhetkiä, joita saimme kärsiä tässä inhoittavassa luolassa vailla ilmaa ja valoa.