Ensi kertaa kenties koko retken alusta lähtien hän katseli sitä oikeassa valossa. Hän kysyi itseltään, oliko hänellä todellakin oikeus ottaa mukaansa tällaiseen yhtäjaksoisia vaaroja ja väijytyksiä uhkaavaan elämään niin nuorta tyttöä kuin hänen sisarentyttärensä oli, jonka elämä tähän asti oli ollut vain keskeytymätön sarja suloisia ja rauhallisia kokemuksia ja joka luultavasti ei voisi tottua näihin alituisiin vaaroihin ja preirie-elämän levottomuuksiin, jotka lyhyessä ajassa voivat murtaa lujimmankin tarmon.
Hän oli aivan neuvoton. Hän jumaloi sisarentytärtään. Tämä oli hänen ainoa rakkautensa esine, hänen yksinomainen lohduttajansa. Hänen puolestaan hän oli tuhannesti luvannut uhrata koko omaisuutensa empimättä ja arvelematta. Mutta toiselta puolen olivat syyt, jotka olivat pakoittaneet hänet tälle retkelle, niin tärkeät, että hän vapisi ja tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen ajatellessaan sen peruuttamista.
"Mitä on tehtävä?" mutisi hän.
Doña Luz, joka nyt vuorostaan tuli teltasta, huomasi enonsa, joka ajatuksiinsa vaipuneena yhä jatkoi kävelyään, ja juoksi hänen luokseen, kietaisten sydämellisesti kätensä hänen kaulansa ympäri.
"Huomenta, eno", tervehti hän hyväillessään.
"Huomenta, tyttöseni", vastasi kenraali — hänen oli tapana puhutella sisarentytärtään sillä tavalla — "kas, kas! Sinähän olet varsin iloinen tänä aamuna."
Ja hän vastasi heltyneenä tytön hyväilyihin.
"Miksi en olisi iloinen, eno? Olemmehan Jumalan armosta vastikään pelastuneet suuresta vaarasta, koko luonto näyttää hymyilevän, lintuset laulelevat joka puussa, aurinko valaa lämmittäviä säteitään. Olisimmehan kiittämättömiä Luojaa kohtaan, jos pysyisimme tunteettomina nähdessämme hänen voimansa näin ilmenevän."
"Viime yönä meitä uhanneet vaarat eivät siis ole häiritsevästi vaikuttaneet mieleesi, lapseni?"
"Eivät ollenkaan, eno. Ellei häiriöksi ole katsottava ääretöntä kiitollisuutta niiden hyvien töiden johdosta, joita Jumala on meille niin ylenmäärin suonut."