"Sepä oli ikävää", mutisi kenraali pahoillaan. "Palvelus velvoittaa yhtä hyvin niitä, jotka sen tekevät, kuin niitä, joille se tehdään. Heidän ei olisi pitänyt jättää meitä tällä tavalla sanomatta, voimmeko heitä enää koskaan tavata, ja lausumatta edes nimiään."
"Ne minä tiedän."
"Tiedätkö ne, tyttöseni?" tiedusteli kenraali hämmästyneenä.
"Tiedän. Ennen lähtöäni he sanoivat ne minulle."
"No… mitkä ovat heidän nimensä?" kysyi kenraali vilkkaasti.
"Nuorempi on Ilomieli."
"Entä vanhempi?"
"Uskollinen Sydän."
"Ah! Minun täytyy vielä tavata nämä kaksi miestä", sanoi kenraali tuntien mielenliikutusta, jonka syytä ei itsekään voinut selittää.
"Kuka tietää?" vastasi nuori tyttö mietteissään. "Kenties saamme nähdä ensi vaaran meitä uhatessa heidän ilmestyvän kahden hyväätekevän haltian lailla."