Tie, jota karavaani eteni, kiemurteli syvänteessä, jonkun kuivuneen puron uomassa, joka piirsi syvän uurteen kahden mäen väliin.
Hevosten tallaamalla tiellä oli mukulakiviä, jotka kierivät kavioiden alta lisäten matkan vaikeuksia, ja auringon polttavat säteet olivat varsin rasittavia paahtaen pystysuorasti matkalaisiin näiden kykenemättä millään tavalla itseään suojaamaan. Seutu, jonka kautta he matkustivat, oli näet kuin erämaata, jommoisia tapaa Afrikan sisäosissa.
Päivä kului näin, eikä mikään seikka, matkalaisia vaivaavaa väsymystä lukuunottamatta, ollut vaihteluna yksitoikkoisuuteen.
Iltapuolella he leiriytyivät aivan autiolle paikalle, mutta taivaanrannalla he havaitsivat vehreyttä, mikä heille tuotti suurta lohdutusta. He saapuisivat vihdoinkin vyöhykkeeseen, joka ei ollut tulipalon hävitysaluetta.
Seuraavana päivänä Lörppö antoi pari tuntia ennen auringonnousua määräyksen lähteä liikkeelle.
Päivä oli vielä rasittavampi kuin edellinen. Matkalaiset olivat leiriydyttäessä lopen uupuneet.
Lörppö oli puhunut kenraalille totta. Paikka soveltui ihmeteltävän hyvin intiaanien hyökkäyksen torjumiseen. Emme kuvaile sitä, koska lukija sen jo tuntee. Tällä paikalla erämiehet oleskelivat heidät ensi kertaa esittäessämme.
Luotuaan sotilaan varman katseen ympärilleen kenraali ei voinut olla lausumatta julki tyytyväisyyttään.
"Bravo", sanoi hän oppaalle. "Jos olemme saaneet kokea melkein voittamattomia vaikeuksia tänne saapuaksemme, niin voisimme tarpeen tullen kestää kovankin piirityksen."
Opas ei vastannut. Hän kumarsi epäilyttävästi naurahtaen ja poistui.