Kenraali oli pitänyt omana salaisuutenaan ne syyt, jotka olivat saaneet hänet tekemään retken Yhdysvaltojen eteläisille preirieille, niin etteivät edes ne, jotka seurasivat hänen mukanaan, voineet aavistaa, mikä oli retken tarkoitus.
Hänen käskystään ja ilman minkäänlaisia näkyviä syitä karavaani oli leiriytynyt aivan autioihin erämaaseutuihin, missä oli oleskeltu kahdeksan, kymmenen, jopa viisitoistakin päivää, minkään seikan pakoittamatta tähän pysähdykseen.
Näistä eri leireistä kenraali poistui joka aamu jonkun oppaan seurassa palatakseen vasta illalla.
Mitä hän teki sinä pitkänä aikana, jolloin hän oli poissa?
Mikä oli näiden tutkimusretkien tarkoitus? Aina kun kenraali niiltä palasi, kuvastui hänen kasvoillaan yhä synkempi surumielisyys.
Ei kukaan tiennyt sen syytä.
Näiden retkien aikana doña Luz vietti jokseenkin yksinkertaista elämää eristettynä näiden sivistymättömien miesten seuraan, jotka olivat hänen ympärillään. Hän kulutti ikävissään aikaansa istuen telttansa edessä tai ratsastaen hevosellaan kapteeni Aguilarin tai lihavan tohtorin saattamana tarkoituksetta ja välinpitämättömänä leirin lähistöllä.
Tällä kertaa taas tapahtui samaa, mitä oli tapahtunut karavaanin edellisissä pysähdyspaikoissa.
Nuoren tytön, jonka sekä eno että tohtori olivat jättäneet yksin, tohtori kun yhä innokkaammin jatkoi eriskummaisen kasvinsa etsintää, lähtien päättävästi joka aamu retkeilemään, oli taas tyydyttävä kapteeni Aguilarin seuraan.
Mutta kapteeni Aguilar, vaikka olikin nuori, hienostunut ja eräissä suhteissa jokseenkin lahjakas mies, ei voinut, se meidän on pakko tunnustaa, doña Luzia huvittaa.