"No olkoon menneeksi pari minuuttia", myönsi toinen mennen hänen perässään.
Nuori tyttö taputti iloisesti käsiään.
Muutamassa hetkessä aamiainen oli valmis, ja kenraali istuutui sisarentyttärensä kera pöytään.
Koko ajan enoaan palvellessaan ja huolehtiessaan siitä, ettei tältä puuttunut mitään, nuori tyttö katseli häntä niin hämillään ja hartaasti, että vanha sotilas vihdoin sen huomasi.
"Kas niin", sanoi hän keskeyttäen syöntinsä ja katsoen sisarentytärtään. "Sinulla on minulta jotakin pyydettävää, Lucita. Tiedäthän hyvin, että tapanani ei ole kieltää sinulta mitään."
"Se on totta, eno. Mutta luulen, että minun tällä kertaa on vaikeampi voittaa teitä puolelleni."
"Ah, eikö mitä!" huudahti kenraali iloisena. "Onko sinulla siis joku perin tärkeä asia?"
"Päinvastoin, eno. Ja kuitenkin tunnustan, että pelkään teidän sen minulta kieltävän."
"Anna tulla vain, lapseni", vastasi vanha sotilas, "puhu pelkäämättä.
Sanottuasi, mistä on kysymys, minä kyllä vastaan sinulle."
"No niin, eno", aloitti nuori tyttö punastuen, mutta käyden asiaan suoraan käsiksi. "Tunnustan teille, että leirielämä ei tunnu erikoisen miellyttävältä."