Doña Luz oli vihdoinkin keksinyt keinon, jolla saattoi ryhtyä etsimään
Uskollista Sydäntä.
XIII
Mehiläismetsästys
Aurinko oli tuskin noussut taivaanrannalle, kun kenraali, jonka hevonen oli satuloitu, astui ulos ruokomajasta, jota hän piti makuuhuoneenaan, ja valmistautui lähtemään. Juuri kun hän nousi ratsunsa selkään, kohotti herttainen käsi teltan oviverhoa ja doña Luz tuli näkyviin.
"Kas, kas! Oletko jo hereillä, pikku rakkaani?" sanoi kenraali hymyillen. "Sitä parempi, sillä nyt voin sulkea sinut syliini, ennenkuin lähden. Se tuottaa ehkä minulle onnea", lisäsi hän huokaisten.
"Älkää lähtekö tuolla tavalla, eno", vastasi tyttö tarjoten hänelle otsansa, jolle eno painoi suudelman.
"No miksi niin?" kysyi toinen iloisesti.
"Sentähden, että olen valmistanut teille jotakin, jonka toivon teille kelpaavan, ennenkuin nousette ratsaille. Ettehän kieltäydy siitä, eikö niin, eno?" pyyteli tyttö veitikkamaisesti hymyillen kuin hemmotellut lapset, jotka aina saavat vanhat ukot hyvälle tuulelle.
"Epäilemättä en, rakas lapsi. Ehdoksi panen vain, ettei tarvitse kauan odottaa aamiaista, jonka minulle niin ystävällisesti tarjoat, sillä minulla on vähän kiire."
"Pyydän teiltä vain muutaman minuutin", vastasi tyttö palaten telttaansa.