Viisitoista päivää tämän eriskummaisen seikkailun jälkeen, jota doña Luz ei ollut arvellut sopivaksi kertoa enolleen, hän lähti Meksikosta näkemättä tuntematonta toistamiseen. Lähdön edellisenä iltana astuessaan makuuhuoneeseensa nuori tyttö oli löytänyt rukousjakkaraltaan neljästi taitetun paperin. Hienolla, aistikkaalla käsialalla oli paperille kirjoitettu seuraavat sanat:
"Te lähdette, doña Luz. Muistakaa, että sanoin teille näkemiin.
Pelastajanne Calle de Platerosilta."
Pitkän ajan oli tämä outo tapaaminen suuressa määrin askarruttanut nuoren tytön mieltä. Kerran hän oli jo luullut, että Uskollinen Sydän ja hänen tuntematon pelastajansa olivat sama henkilö, mutta tämä luulo oli pian kadonnut. Miksi tämä olisi menetellyt sillä tavalla? Missä tarkoituksessa Uskoilinen Sydän hänet pelastettuaan olisi niin nopeasti poistunut? Sehän olisi ollut typerää.
Mutta ihmismielen johdonmukaisuuden tai epäjohdonmukaisuuden nojalla — miten sen nyt halunnee sanoa — Uskollisen Sydämen kuva hänen mielessään kävi yhä elävämmäksi sitä mukaa kuin Meksikon seikkailu hälveni.
Hän olisi tahtonut nähdä metsästäjän, keskustella hänen kanssaan. Miksi? Hän ei itsekään sitä tiennyt: vain hänet nähdä, kuulla hänen ääntänsä, joutua lumoukseen hänen niin lempeästä ja niin ylväästä katseestaan, ei muuta. Kaikki nuoret tytöt ovat sellaisia.
Mutta miten saisi nähdä hänet jälleen? Kas siinä nousi eteen vaikeus, jonka edessä lapsiparan pää painui alakuloisena.
Hänen sydämensä pohjassa kuitenkin jokin, kenties se jumalallinen ääni, joka rakkauden hartaudessa puhuu nuorille tytöille, sanoi hänelle, että hänen toiveensa pian täyttyy. Hän toivoi. Mitä?
Jotakin odottamatonta tapausta, kenties kauheata vaaraa, joka saattaisi heidät tapaamaan toisensa.
Todellinen rakkaus kyllä joskus epäilee, mutta ei koskaan joudu epätoivoon.
Neljä päivää senjälkeen, kun leiri oli pystytetty kunnaalle, nuori tyttö illalla palatessaan telttaansa hymyili itsekseen nähdessään enonsa, joka ajatuksiinsa vaipuneena valmistui menemään levolle.