"Onko siinä kaikki?" kysyi tuntematon kääntyen nuoren tytön puoleen.
"Eikö teiltä puutu enää mitään, señora?"
"Ei enää mitään", vastasi tyttö enemmän kuolleena kuin elävänä, tietämättä edes mitä sanoi.
"Nyt saatte lähteä, veijarit", jatkoi tuntematon, "minä saatan kotiin nämä naiset."
Roistot eivät antaneet hänen käskeä toista kertaa, vaan katosivat kuin korppiparvi raahaten muassaan haavoittuneitansa.
Jäätyään kolmisin naisten kanssa vieras kääntyi doña Luzin puoleen.
"Sallitteko, señorita", sanoi hän hienon kohteliaasti, "minun tarjota teille käsivarteni palatsiinne asti? Juuri kokemanne säikähdys tekee käyntinne epävarmaksi."
Mitään vastaamatta nuori tyttö koneellisesti työnsi käsivartensa toisen kainaloon.
Kun oli saavuttu perille, kolkutti tuntematon ovelle, nosti hattuaan ja lausui tytölle:
"Señorita, olen onnellinen siitä, että kohtalo on sallinut minun tehdä teille tämän vähäpätöisen palveluksen… Toivoakseni saan kunnian vielä kerran nähdä teidät. Jo kauan olen varjona seurannut askeleitanne. Jumala, joka on sallinut minun kerran puhutella teitä, suo varmasti vielä toisenkin kerran siihen tilaisuuden, vaikka te, mikäli olen kuullut, jo muutaman päivän perästä lähdette pitkälle matkalle. Sallitteko, että lausun teille, en hyvästi, vaan näkemiin?"
Ja kumarrettuaan syvään nuorelle tytölle hän poistui nopeasti.