"Eno hyvä, enkö aina olisi onnellinen saadessani olla luonanne!"
"Kas niin, lapseni! Kuka tietää, salliiko Jumala minun kauan sinusta huolehtia?"
"Älkää puhuko sellaisia, eno. Toivon, että saamme vielä monet vuodet viettää yhdessä."
Kenraali vain huokasi vastaukseksi.
"Eno", jatkoi tyttö hetken kuluttua, "eikö teistäkin meitä ympäröivän suurenmoisen ja ylevän luonnon näkemisessä ole jotakin tenhoavaa, joka jalostuttaa aatteet, kohottaa mielen ja tekee ihmisen paremmaksi? Ne, jotka asuvat näissä äärettömissä erämaissa, ovat varmaankin onnellisia!"
Kenraali katsoi häneen hämmästyneenä.
"Mistä johtuvat nuo ajatukset, rakas lapsi?" kysyi hän.
"En tiedä, eno", vastasi tyttö arasti, "olen vain tietämätön lapsi, jonka vielä niin lyhyt elämä tähän asti on kulunut rauhallisesti ja seikkailuitta teidän luonanne, en muuta! On hetkiä, jolloin minusta tuntuu, että on onnellista asua näissä suunnattomissa eräseuduissa."
Hämmästyneenä ja sisimmässään ihastuneena sisarentyttärensä viattomasta tunteenpurkauksesta kenraali aikoi juuri vastata hänelle, kun opas äkkiä lähestyi heitä, viittasi merkiksi, että hän kehoitti heitä vaitioloon, ja lausui hiljaa kuiskaten:
"Ihminen!…"