"Ne siis pitävät hunajasta?" kysyi nuori tyttö huvitettuna.

"Se merkitsee, että ne ovat siihen silmittömästi ihastuneita, señorita", sanoi opas näyttäen käyvän hilpeämmäksi. "Kuvitelkaa, että ne ovat sille niin persoja, että jyrsivät puuta viikkomääriä, kunnes saavat siihen aukon voidakseen työntää sinne kämmenensä. Sitten ne ahmivat hunajaa ja mehiläisiä, vaivautumatta tekemään valintaa."

"Lähtekäämme taas jatkamaan matkaamme", toisti kenraali, "ja pyrkikäämme erämiesten luokse."

"Oh! Saavumme kyllä pian sinne, teidän ylhäisyytenne", vastasi opas, "tuolla jonkun matkan päässä meistä on Canadianjoki, ja erämiehet ovat asettuneet sen sivuhaarojen varrelle."

Pieni joukko lähti taas marssimaan.

Mehiläisajo oli nuoren tytön tietämättä jättänyt häneen alakuloisuuden tunteen, jota hän ei voinut karkoittaa. Nuo pienet eläinparat, jotka olivat niin suloisia ja uutteria ja jotka nyt oikun vuoksi olivat joutuneet vainottaviksi ja tuhottaviksi, saattoivat hänet murheelliseksi ja panivat hänet väkisinkin miettimään.

Hänen enonsa huomasi hänen mielentilansa.

"Rakas lapsi", sanoi hän tytölle, "mikä sinua oikein vaivaa? Et ole enää iloinen kuten lähtiessämme. Mistä johtuu mielentilasi äkillinen muutos?"

"Hyvä Jumala, älä ole huolissasi sen johdosta, eno. Olen samanlainen kuin muutkin nuoret tytöt, siis hiukan hupsu ja haaveellinen. Tämä metsästys, josta arvelin itselleni koituvan niin paljon huvia, on tietämättäni jättänyt minuun surumielisyyden tunteen, josta en voi vapautua."

"Onnellinen lapsi", mutisi kenraali, "jonka näin vähäpätöinen seikka voi vielä tehdä murheelliseksi. Suokoon Jumala, sydänkäpyseni, että vielä kauan pysyisit samanlaisena ja etteivät suuremmat ja todelliset murheet koskaan sinua kohtaisi!"