Sillä aikaa, kun kiireesti koottiin paraimpia vahakakkuja, saapui joka ilmansuunnalta täyttä vauhtia lukemattomin parvin mehiläisiä, jotka tunkeutuivat rikottujen vahakakkujen kammioihin, keräten niistä itselleen varaston, samalla kun pesän entiset omistajat synkkinä ja tylsinä katsoivat hunajansa ryöstöä koettamatta pelastaa siitä edes pientä osaakaan.
Mahdotonta on kuvailla niiden mehiläisten ällistystä, jotka onnettomuuden aikana olivat poissa tapahtumapaikalta ja jotka vähitellen kuormineen saapuivat pesälle. Ne lentelivät kehässä ilmassa sillä paikalla, missä puu oli ollut, hämmästyneinä siitä, että huomasivat paikan tyhjäksi. Vihdoin ne näyttivät käsittävän niitä kohdanneen tuhon ja kokoontuivat ryhmittäin erään läheisen puun kuivuneelle oksalle, josta ne tuntuivat ihmetellen tarkastelevan pesän maassa olevia jäännöksiä ja valittelevan valtakuntansa hävitystä.
Doña Luz tunsi väkisinkin liikutusta hyönteisparkojen surun johdosta.
"Menkäämme", sanoi hän, "minua kaduttaa, että halusin hunajaa, herkutteluni tuottaa liian paljon onnettomuutta."
"Lähtekäämme", lausui kenraali hymyillen, "jättäkäämme niille nuo muutamat vahakakut."
"Eikö mitä!" lausui opas olkapäitään kohauttaen, "silloin syöpäläiset ne pian korjaisivat."
"Mitä? Syöpäläisetkö? Mitä syöpäläisiä tarkoitatte?" tiedusteli kenraali.
"No, pesukarhut, pussirotat ja ennen kaikkea karhut."
"Karhutko?" kysyi doña Luz.
"Niin, señorita!" jatkoi opas, "ne ovat maailman taitavimpia syöpäläisiä etsiessään mehiläisten asumia puita ja käyttäessään niitä hyväkseen."