Sillä aikaa kun ensinmainitut täten pitivät hauskaa, saapui paikalle pari muuta majavayhteiskunnan jäsentä. Jonkun aikaa ne totisina katselivat toveriensa kisailua ollen sennäköisiä, kuin olisivat mielellään liittyneet leikkiin, mutta sitten ne kiipesivät ylös mäenrinnettä, joka oli melko lähellä nuoren tytön ja erämiehen tähystyspaikkaa, istuutuivat takajaloilleen, nojasivat etukäpälillään nuorta mäntyä vastaan ja alkoivat jyrsiä sen kuorta. Väliin ne siitä eroittivat pienen palasen pitäen sitä käpäliensä välissä ja pysyen yhä istumassa. Ne nakertelivat irvistellen ja väännellen kasvojaan aivan kuin apina, joka jyrsii pähkinää.
Majavilla oli ilmeisesti tarkoituksena kaataa puu, ja sen saavuttamiseksi ne työskentelivät kuumeisesti. Nuori mänty oli läpimitaltaan lähes kahdeksantoista tuumaa siltä kohdalta, mistä ne sitä jyrsivät; se oli suora kuin tikku ja jokseenkin korkea. Ne olisivat epäilemättä voineet lyhyessä ajassa jyrsiä sen kokonaan poikki, mutta kenraali, joka oli tullut levottomaksi sisarentyttärensä viipyessä niin kauan poissa, oli päättänyt lähteä etsimään häntä, ja majavat, jotka säikähtivät hevosten melua, sukelsivat veteen ja katosivat äkkiä.
Kenraali moitti lievästi sisarentytärtään, koska tämä oli viipynyt niin kauan, mutta ihastuneena näkemästään nuori tyttö ei kiinnittänyt siihen paljonkaan huomiota, vaan aikoi palata vielä toiste paikalle näkymättömänä katselijana tarkastamaan majavien temmellystä.
Pieni joukko suuntasi erämiehen johdolla kulkunsa majaa kohti, missä hän oli tarjonnut suojaa keskitaivaalle nousseen auringon paahtavilta säteiltä.
Doña Luz, jonka uteliaisuutta oli mitä suurimmassa määrässä kiihoittanut äskeinen mielenkiintoinen näytelmä, korvasi vahingon, jonka hänen enonsa häiritsevä keskeytys oli aiheuttanut, kysellen Mustalta Hirveltä pienimpiäkin yksityisseikkoja majavien tavoista ja siitä, miten niitä metsästetään.
Erämies, niinkuin yleensä kaikki ihmiset, jotka tavallisesti elävät yksinäisyydessä, halusi mielellään tilaisuuden tarjoutuessa ottaa korvauksen harvapuheisuudesta, jota hän suurimman osan ajastaan pakostakin noudatti, eikä siis antanutkaan itseään moneen kertaan pyytää.
"Kuulkaas, señorita", sanoi hän, "punanahat sanovat, että majava on ihminen, joka ei puhu, ja he ovat oikeassa. Se on viisas, ymmärtäväinen, rohkea, uuttera ja säästäväinen. Kun talvi lähenee, ryhtyy koko perhe varaamaan ruokaa. Nuoret ja vanhat, kaikki tekevät työtä. Usein niiden täytyy tehdä pitkiä matkoja löytääkseen puunkuorta, josta ne pitävät enemmän kuin muusta. Ne kaatavat väliin sangen suuria puita ja karsivat niistä oksat, joiden kuori on niiden parasta herkkua. Ne leikkaavat ne noin kolmen jalan pituisiin palasiin, kuljettavat ne vesireitille ja uittavat majalleen asti, missä panevat ne varastoon. Niiden asunnot ovat siistit ja mukavat. Ne heittävät huolellisesti aina ruoka-ajan jälkeen virtaan sulun alapuolelle ne puunpalaset, joista ovat kalvaneet kuoren. Ne eivät koskaan salli vieraan majavan tulla rakentamaan yhdyskuntaa viereensä, ja usein ne taistelevat mitä rajuimmin turvatakseen alueensa loukkaamattomuuden."
"Kaikki tuohan on varsin merkillistä", lausui nuori tyttö.
"On, mutta siinä ei ole vielä kaikki", jatkoi erämies. "Keväällä, jolloin on karvojen luomisaika, uros jättää naaraan kotiin ja lähtee kuin suuri herra ainakin huviretkelle poistuen usein varsin loitolle. Se pitää hauskaa läpikuultavan kirkkaissa lampivesissä, joita se tapaa matkallaan, nousee rannoille jyrsiäkseen nuorten poppeli- ja pajupuiden hentoja runkoja. Mutta kun kesä lähenee, luopuu se vanhanpojan elämästä, muistaa velvollisuutensa perheen päänä ja palaa puolisonsa ja poikastensa luokse, jotka se vie etsimään varastoja talveksi."
"Täytyy tunnustaa", huomautti kenraali, "että tämä eläin on luomakunnan merkillisimpiä."