"Niin", puuttui doña Luz puheeseen, "en voi ymmärtää, missä tarkoituksessa niitä metsästetään kuin vahingollista petoeläintä."
"Mitä tarkoitatte, señorita?" vastasi erämies filosofisesti. "Kaikki eläimethän ovat ihmistä varten luodut, varsinkin tämä, jonka turkki on varsin arvokas."
"Tosiaankin", myönsi kenraali. "Mutta miten toimitatte tuon metsästyksen? Eivät kaikki majavat ole yhtä rohkeita kuin nämä. Useimmat lienevät niin varovaisia, että ne kätkevät pesänsä äärimmäisen huolellisesti", lisäsi hän.
"Totta kyllä", vastasi Musta Hirvi, "mutta kokemus on varustanut tottuneen metsämiehen niin terävällä katseella, että hän usein sangen vähäisenkin merkin avulla keksii majavan jäljet ja pesän, vaikka viimemainittua peittäisikin tiheä, nuori näreikkö ja se olisi pajujen varjossa. Harvoin tapahtuu, ettei erämies osaisi tarkalleen määrätä pesän asujainten lukuakin. Keksittyään pesän hän asettaa paikoilleen pyydyksensä. Se pannaan lähelle joen rantaa kaksi tai kolme tuumaa vedenpinnan alapuolelle ja kiinnitetään ketjuilla lujasti saveen tai hiekkaan vajotettuun paaluun. Pieni puunpalanen, joka kuoritaan, ja johon sivellään rohtoa, — niin nimitetään syöttiainetta, jota yleensä käytetään, — asetetaan noin kolme tai neljä tuumaa vedenpinnan yläpuolelle, ja toinen pää kiinnitetään vedenpinnan alla olevaan pyydykseen. Majavaa, jolla on erikoisen hieno vainu, kiehtoa puoleensa syötin tuoksu. Mutta heti kun se lähestyy ja pistää kuononsa lähelle syöttiä, alkaakseen sitä kalvaa, tarttuvat sen käpälät pyydykseen. Kauhistuneena se sukeltaa veden alle, sen jalassa riippuva pyydys tekee kuitenkin turhiksi kaikki sen ponnistukset päästä pakoon. Se taistelee jonkun aikaa, sitten se vihdoin voimien loppuessa painuu pohjaan ja hukkuu. Sillä tapaa tavallisesti metsästetään majavia, señorita, mutta kallioperäisillä paikoilla, missä paalua ei voi vajottaa maahan pyydyksen pitimeksi, on meidän usein pakko kauan etsiskellä, vieläpä uidakin pitkiä matkoja löytääksemme pyydystetyn majavan. Tapahtuu myöskin, että kun samasta perhekunnasta on pyydystetty useampia jäseniä, muut tulevat varovaisiksi. Vaikka mitä metkuja silloin käyttäisimme, on mahdotonta saada niitä tarttumaan syöttiin. Ne lähestyvät varovaisesti pyydyksiä, päästävät kepin avulla pontimen vireestä, vieläpä usein vääntävät pyydykset ylösalasin, laahaavat ne sulkunsa alapuolelle ja hautaavat ne maahan."
"Miten silloin menetellään?" kysyi nuori tyttö.
"Silloinko?" toisti Musta Hirvi. "Sellaisissa tapauksissa meillä on vain yksi keino käytettävänämme, nimittäin heittää pyydykset selkäämme, tunnustaa majavien voittaneen meidät ja matkata etäämmäksi etsimään toisia, tottumattomampia otuksia. Mutta tässähän on majani."
Matkalaiset saapuivat samassa kurjannäköiselle majalle. Se oli tehty punotuista oksista ja kykeni töintuskin suojaamaan auringonsäteiltä. Hoidon puutteessa se joka suhteessa muistutti preirieiden muiden erämiesten majoja, erämiehet kun vähimmin kiinnittävät huomiota elämän mukavuuksiin.
Vaikka maja oli sellainen kuin se oli, kutsui Musta Hirvi kohteliaasti vieraita sisään.
Toinen erämies istui kyyristyneenä majan edessä kypsentämässä bisoninpaistia, jonka Musta Hirvi oli edeltäkäsin kertonut tulevan ateriaksi.
Mies, jonka puku täysin muistutti Mustan Hirven pukua, oli lähes neljänkymmenen vuoden ikäinen, mutta lukemattomat rasitukset ja kurjuus, jotka kuuluivat partiomiehen kovaan ammattiin, olivat uurtaneet hänen kasvoihinsa verkon ristiin rastiin kulkevia ryppyjä, jotka tekivät hänet paljon vanhemman näköiseksi kuin hän todellisuudessa oli.