"Jos osaan vastata kysymyksiinne, caballero, niin olkaa varma siitä, etten emmi tehdä mieliksenne."
"Kiitos, ystäväni, en ole aikonut pyytääkään teiltä enempää. Kuinka kauan olette asunut preiriellä?"
"Jo kymmenen vuotta, ja Jumala suokoon, että saisin jäädä tänne vielä pitkäksi aikaa."
"Partioelämä siis miellyttää teitä?"
"Enemmän kuin kuvata osaan. Täytyy alkaa, niinkuin minä, jo lapsena, kestää kaikki koettelemukset, kärsiä kaikki vaivat ja olla osallisena kaikenlaisissa seikkailuissa voidakseen ymmärtää tämän elämän hurmaavaa luontoa, sen tarjoamia taivaallisia nautintoja ja merkillistä mielihyväntunnetta, johon se meidät saattaa! Oi, caballero, Euroopan kaunein ja suurin kaupunki on sangen pieni, sangen likainen ja sangen viheliäinen erämaahan verrattuna. Liian ahdas, säännöllinen ja jäykkä elämä, jota te vietätte, on varsin kurjaa meikäläisen elämään verrattuna! Vain täällä ihminen tuntee ilman vaivattomasti tunkeutuvan keuhkoihinsa, saa tuntea elävänsä ja ajattelevansa. Sivistys vetää hänet alas melkein järjettömän luontokappaleen tasalle jättämättä hänelle muuta vaistoa kuin mitä välttämättömästi on tarpeen saastaisten harrastusten perilleajamiseksi. Mutta sensijaan preiriellä, keskellä erämaata, kasvoista kasvoihin Jumalan kanssa, hänen aatoksensa laajenevat, hänen mielensä avartuu, ja hänestä tulee todellisuudessa se, joksi korkein olento hänet on aikonutkin, nimittäin luomakunnan herra."
Lausuessaan nämä sanat erämies oli tavallaan muuttunut, hänen kasvoilleen oli tullut innostuksen ilme, silmät salamoivat, ja ryhti suoristausi yleväksi.
Kenraali huokasi syvään, ja salaa vieri kyynel hänen harmaantuneille viiksilleen.
"Se on totta", sanoi hän surumielisenä, "tämä elämä tarjoaa outoa riemua sille, joka sitä haluaa, riemua, joka punoo siteitä sellaisia, ettei niitä voi katkoa. Kun te tulitte preirieille, niin mistä te saavuitte?"
"Tulin Quebecista. Olen kanadalainen."
"Vai niin."