"Ei", vastasi opas, "tuskin tunnin matka enää."
"Kiirehtikäämme siis kulkuamme. En halua, että yö meidät yllättää näissä tiheiköissä."
Joukko lähti ratsastamaan täyttä ravia, joka vähemmässä kuin puolessa tunnissa vei heidät leirin etuvarustuksille.
Kapteeni Aguilar ja tohtori tulivat matkalaisia vastaan heidän saapuessaan.
Illallinen oli valmis ja oli heitä odottanut jo kauan. Ruvettiin syömään.
Mutta alakuloisuus, joka muutama tunti sitten näytti vallanneen kenraalin ja hänen sisarentyttärensä, kasvoi sensijaan että olisi vähentynyt. Aterian aikana tämä kävi ilmi. Jokainen söi kaikessa kiireessä lausumatta sanaakaan. Kun oli lopetettu, erosivat kaikki ottaen tekosyyksi päivän rasitukset mennäkseen muka levolle, mutta todellisuudessa saadakseen olla yksin ja pohtia päivän tapauksia.
Opas ei myöskään ollut hyvällä tuulella. Paha omatunto, kun on puhe varovaisesta ihmisestä, on niin kiusallinen toveri yöllä kuin olla saattaa. Lörpöllä oli kaikista omistatunnoista pahin, eikä hänellä ollutkaan halua nukkua. Hän käyskenteli leirissä etsien turhaan huolien ja kenties katumuksen kiusaamassa mielessään jonkunlaista keinoa päästäkseen vaaralliselta tieltä, jota oli kulkemassa. Mutta turhaan hän kidutti mielikuvitustaan. Ei mikään tullut hälventämään hänen pelkoaan.
Yö kuitenkin läheni. Kuu oli hävinnyt, ja läpinäkymätön pimeys leijaili hiljaiseksi käyneen leirin yllä.
Kaikki nukkuivat tai näyttivät nukkuvan. Ainoastaan opas, joka oli tahtonut ottaa suorittaakseen ensimmäisen vahtivuoron, valvoi istuen eräällä tavaramytyllä. Kädet ristissä rinnoilla ja katse kiinteänä hän vaipui yhä synkempiin mietteisiin.
Äkkiä muuan käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja ääni kuiskasi hänen korvaansa vain sanan: "Kennedy!"