Seuraavana aamuna aurinko nousi sädehtivänä taivaanrannalle. Yöllinen myrsky oli täydellisesti selvittänyt taivaan, joka oli nyt syvän sininen; linnut visertelivät iloisina lehtien alle kätkeytyneinä, ja koko luonto näytti saaneen takaisin tavanomaisen juhlavan ilmeen.
Kello soi iloisesti Hacienda del Milagrossa; palvelijat alkoivat hajaantua joka taholle, jotkut vieden hevosia laitumelle, toiset ajaen karjaa keinotekoiselle preirialle, toiset taas suunnaten kulkunsa niityille, kun taas jäljelle jääneet olivat patiolla lypsämässä lehmiä ja korjaamassa hurrikaanin tekemiä vaurioita.
Edellisen yön myrskyn jättämät ainoat jäljet olivat kaksi upeaa kuollutta jaguaria pötköllään haciendan portin edessä, ei kaukana puoliksi ahmitun hevosen raadosta.
Eusebio, joka käveli ympäri patiota tarkkaillen huolellisesti toisten puuhia, määräsi hevosen kalliit varusteet otettavaksi pois ja puhdistettavaksi ja jaguarit nyljettäviksi; kaikki tämä suoritettiin niin pian kuin suinkin mahdollista.
Kuitenkin Eusebio tunsi itsensä hyvin levottomaksi; don Ramón, joka oli yleensä ensimmäisenä liikkeellä haciendalla, ei ollut vielä ilmestynyt.
Edellisenä iltana juez de letrasin hirveän syytöksen jälkeen hacienderon vanhinta poikaa kohtaan oli don Ramón käskenyt palvelijoittensa poistua. Kun hän sitten itse, vaimonsa kyynelistä ja rukouksista välittämättä, oli tukevasti köysillä sitonut poikansa, oli hän opastanut don Inigo d'Albaceyten erääseen yksinäiseen huoneeseen, johon molemmat sulkeutuivat jääden sinne hyvin myöhään yöllä.
Mitä oli tapahtunut tämän keskustelun kuluessa, jolloin varmaankin oli ratkaistu Rafaelin kohtalo? Ei kukaan sitä tiennyt, Eusebio yhtä vähän kuin muut.
Opastettuaan don Inigon huoneeseen, jonka oli laitattanut kuntoon häntä varten, ja toivotettuaan hänelle hyvää yötä don Ramón palasi poikansa luo, jonka vieressä äitiparka yhä itki. Lausumatta sanaakaan hän otti pojan käsivarsilleen ja kantoi hänet makuuhuoneeseensa, missä laski hänet permannolle vuoteensa viereen. Sitten haciendero lukitsi oven ja asettui makaamaan, kaksi pistoolia kätensä ulottuvilla. Yö kului näin loppuun, isän ja pojan pimeässä luodessa toisiinsa katseita kuin metsän eläimet ja äidin polvistuneena vuodattaessa kyyneleitä kynnyksellä, kun hänen ei ollut lupa itse huoneeseen astua, hiljaa itkien esikoisensa puolesta, joka pian, sen hän kauhistuen saattoi aavistaa, häneltä ainiaaksi riistettäisiin.
"Hm!" mutisi mayoral itsekseen, pureskellen lainkaan sitä huomaamatta sammuneen savukkeensa päätä, "mitähän tästä kaikesta tullee? Don Ramón ei ole se mies, joka armahtaa, hän ei tingi kunniastaan. Jättääkö hän siis poikansa oikeuden käsiin? Vielä mitä! Sitä hän ei tee. Mutta mitä hän siis tekee?" Kunnianarvoisa mayoral ei ollut vielä päässyt pitemmälle päätelmissään, kun don Inigo ja don Ramón näyttäytyivät pihalla.
Molempien miesten kasvoilla oli kova ilme. Varsinkin hacienderon katse oli synkkä kuin yö.