"No, Eusebio", sanoi don Ramón lyhyesti, "satuloi hevonen ja varusta nelimiehinen turvajoukko saattamaan tätä herraa Hermosilloon."
Mayoral kumarsi kunnioittavasti ja antoi heti tarpeelliset käskyt.
"Kiitän teitä tuhannesti", jatkoi don Ramón kääntyen tuomarin puoleen.
"Te pelastitte kotini kunnian."
"Älkää olko minulle niin kiitollinen", vastasi don Inigo. "Vannon, että eilen illalla kaupungista lähtiessäni minulla ei ollut vähäisintäkään aikomusta olla teille mieliksi."
Haciendero liikahti.
"Asettukaa minun asemaani. Minä olen ennen kaikkea tutkintotuomari. Joku henkilö murhataan, kelvoton heittiö kylläkin, sen myönnän, mutta ihminen kuitenkin, vaikka huonointa lajia; murhaaja tunnetaan, hän ratsastaa täyttä lentoa kaupungin lävitse keskellä kirkasta päivää kaikkien nähden ja uskomattoman julkeasti. Mitä minun tuli tehdä? Ryhtyä häntä takaa-ajamaan, sitä en ollenkaan epäillyt."
"Se on totta", myönsi don Ramón kumartaen.
"Ja paha minut siinä peri, kun ne lurjukset, jotka minua seurasivat, hylkäsivät minut kuin pelkurit myrskyn ollessa pahimmillaan piiloutuakseen jonnekin, en tiedä minne. Vastoinkäymisen kukkuraksi ryhtyi pari harvinaisen suurta jaguaria minua ahdistamaan; ne olivat kimpussani niin lähellä, että olin jo putoamaisillani maahan kuin möhkäle porttinne luona. Ammuin niistä tosin yhden, mutta toinen oli perin vähällä tarttua minuun hampaillaan, kun tulitte avukseni. Saattaisinko tämän jälkeen vangita sen miehen pojan, joka oman henkensä uhalla on pelastanut henkeni? Se olisi mitä mustinta kiittämättömyyttä."
"Vielä kerran kiitän teitä."
"Ah ei! Mehän olemme kuitit, siinä kaikki. En puhu mitään muutamasta tuhannesta piasterista, jotka minulle olette antanut, koska niillä vain tukin ilvesteni suut; mutta huolehtikaa siitä, don Ramón, ettei poikanne toistamiseen joudu käsiini, sillä en tiedä, miten hänet silloin voisin pelastaa."