"Kyllä", myönsi Ilomieli, "mutta Kotkanpää ei sitä tiedä. Muista, ystäväni, että intiaanit harvoja tapauksia lukuunottamatta kohtelevat vangitsemiaan naisia hyvin ja että he yleensä osoittavat heille suurta kunnioitusta."
"Aivan oikein", tunnusti erämies.
"Kun siis kukaan ei ilmaise Kotkanpäälle, kuka hänen vankinsa on, niin äitisi, lukuunottamatta sitä levottomuutta, jota hän varmaankin tuntee sinun puolestasi, on punanahkojen keskuudessa yhtä varmassa turvassa kuin Quebecin suurella torilla. Olisi siis epäviisasta toimia hätiköiden. Kerätkäämme parikymmentä hyvää toveria, en vaadi enempää, ja seuratkaamme intiaanien puuhia. Ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa käymme päättävästi heidän kimppuunsa, surmaamme heistä niin monta kuin mahdollista ja vapautamme äitisi. Se on mielestäni viisain suunnitelma, minkä voimme tehdä, vai mitä sinä siitä ajattelet?"
"Ajattelen, ystäväni", vastasi Uskollinen Sydän puristaen hänen kättään, "että olet mainioin olento, mitä maailmassa tunnen, että neuvosi on hyvä ja että sitä seuraan."
"Bravo!" huudahti Ilomieli riemastuneena, "kas tuo on oikeata puhetta."
"Ja nyt…" lausui Uskollinen Sydän nousten seisomaan.
"Nyt?" kysäisi Ilomieli.
"Nousemme hevostemme selkään, kierrämme varovasti intiaanileirin ympäri huolellisesti tarkaten, ettemme jätä jälkiä, ja menemme kunnon toverimme. Mustan Hirven, majalle. Hän on neuvokas mies, joka varmaankin on hyödyksi suunnitelmiemme toteuttamisessa."
"Tehkäämme, niinkuin sanoit", huudahti Ilomieli iloisesti nousten satulaan.
Metsästäjät lähtivät aukeamalta tehden mutkan välttääkseen intiaanileiriä, josta korkeintaan penikulman päästä saattoi huomata savun kohoavan. He suuntasivat kulkunsa kohti seutua, missä todennäköisesti Musta Hirvi filosofisin ajatuksin paraillaan viritteli ansojaan pyydystääkseen majavia, noita mielenkiintoisia eläimiä, joista doña Luz oli niin paljon pitänyt.