He olivat näin ratsastaneet jo lähes tunnin ajan keskustellen ja naureskellen, sillä Ilomieli oli lopultakin päätelmillään voittanut Uskollisen Sydämen, joka tuntien perinpohjin intiaanien tavat oli siitä varma, ettei hänen äitiään uhannut mikään vaara, kun koirat äkkiä päästivät levottomuutta merkitsevän huudon, mutta syöksyivät samassa eteenpäin ilosta haukahdellen.
"Mikä rastrerojamme oikein vaivaa?" tuumi Uskollinen Sydän. "Luulisi niiden vainunneen ystävän."
"Tottahan toki! Ne ovat keksineet Mustan Hirven. Luultavasti saamme nähdä niiden palaavan yhdessä hänen kanssaan."
"Mahdollista kyllä", lausui erämies mietteissään, ja he jatkoivat matkaansa.
Tovin kuluttua he havaitsivat ratsastajan, joka lähestyi heitä täyttä vauhtia koirien haukkuessa ja hyppiessä hänen jäljissään.
"Ei hän ole Musta Hirvi", huudahti Ilomieli.
"Ei", totesi Uskollinen Sydän. "Hän on Eusebio. Mitä tämä merkitsee?
Hän on yksin. Olisiko äitiäsi sittenkin kohdannut joku onnettomuus?"
"Kiirehtikäämme!" sanoi Ilomieli iskien kannukset hevosensa kylkiin, joka lähti uskomattoman nopeasti juoksemaan.
Erämies seurasi häntä hirveän levottomuuden valtaamana.
"Onnettomuus! Onnettomuus!" huusi vanhus tuskallisesti.