"Minne olet menossa?" kysyi hän lyhyellä ja katkonaisella äänellä.
"Auttamaan sinua pelastamaan äitisi tai kuolemaan kanssasi!"
"Tule!" vastasi Uskollinen Sydän iskien kannukset ratsunsa vertavuotaviin kylkiin.
Oli jotakin kauheaa ja peloittavaa näiden kolmen miehen mielettömässä ratsastuksessa, kun he ajaen kaikki kolme peräkkäin, otsat kalpeina, huulet yhteenpuristuneina ja katse salamoivana, kulkivat tulvavirtojen ja syvänteiden poikki, syöksyivät yli esteiden hoputellen alinomaa hevosiaan, jotka haukkoivat ilmaa, korisivat äänekkäästi, tuon tuostakin tuskasta korahdellen, ja hyppivät hurjistuneina veren ja hien kihoillessa niiden ruumiista. Aika-ajoin Uskollinen Sydän päästi Meksikon gineteille ominaisen huudon, ja kiihtyneet hevoset ryhtyivät kahta hurjemmin nelistämään.
"Jumalani! Jumalani!" hoki erämies soinnuttomalla äänellä, "pelasta, pelasta äitini!"
XIX
Päällikköjen neuvottelu
Huolimatta rajusta keskustelusta, joka oli tapahtunut Eusebion ja Kotkanpään välillä, oli viimemainittu kuitenkin edelleen kohdellut vankejaan mitä lempeimmin ja käytöksessään heitä kohtaan osoittanut tavatonta hienotunteisuutta, tämä kun punaihoisessa rodussa on synnynnäistä, niin ettei sitä lainkaan saattaisi odottaa ihmisiltä, joita mielestämme ilman pätevää syytä häväistään sanomalla heitä villeiksi.
Onhan muuan tosiasia, joka ansaitsee tulla mainituksi ja johon ei voisi kiinnittää liian paljon huomiota: se on se tapa, miten intiaanit yleensä kohtelevat vankejaan. Kaukana siitä, että käyttäisivät hyödyttömiä kidutuksia, ja piinaamatta heitä suotta, kuten usein kuulee kerrottavan, he osoittavat vangeille suurta huomaavaisuutta ja näyttävät säälivän heidän kovaa kohtaloaan.
Se tapaus, josta nyt puhumme, nimittäin Kotkanpään verinen ankaruus Uskollisen Sydämen äitiä kohtaan, oli vain poikkeus, jonka luonnollisesti aiheutti intiaanipäällikön periviha erämiestä kohtaan.