Kun kaikki päälliköt toinen toisensa jälkeen olivat polttaneet, tyhjensi piipunkantaja siitä tuhan tuleen lausuen:
"Suuren comanchikansan päälliköt, antakoon Natosh — Jumala — teille viisautta. Toimikaa niin, että mikä päätöksenne lieneekin, se on yhtäpitävä oikeuden kanssa."
Kumarrettuaan hän kunnioittavasti vetäytyi pois. Syntyi hetken hiljaisuus. Jokainen punnitsi tarkasti vastalausuttuja sanoja.
Vihdoin nousi vanhin päällikkö puhumaan.
Hän oli kunnianarvoisa vanhus, jonka ruumista peittivät lukemattomat arvet ja joka heimolaistensa keskuudessa nautti suurta mainetta viisautensa vuoksi.
Hänen nimensä oli Eshis — Aurinko.
"Pojallani Kotkanpäällä", lausui hän, "on tärkeä ilmoitus tehtävänä päällikköjen neuvostolle. Hän puhukoon, korvamme ovat avoinna. Kotkanpää on yhtä viisas kuin uljas soturi. Kuulemme kunnioittaen hänen sanojaan."
"Kiitos", vastasi soturi, "isäni on itse viisaus, Natoshilla ei ole mitään salattavaa häneltä."
Päälliköt kumarsivat. Kotkanpää jatkoi:
"Valkonaamat, ikuiset ahdistajamme, ajavat meitä takaa ja hätyyttelevät meitä väsymättömästi, pakoittaen meidät heille luovuttamaan paraimmat metsästysalueemme yhden toisensa jälkeen ja pakenemaan arkojen kuusipeurojen tavalla metsien perukoihin. Useat heistä rohkenevat saapua preirieille asti jotka ovat meidän tyyssijojamme, pyydystääkseen majavia ja metsästääkseen hirviä ja bisoneja, jotka ovat meidän omaisuuttamme. Nämä kunnottomat ihmiset, kansojensa hylkyainekset, varastavat ja ryöstävät meiltä voidessaan sen tehdä joutumatta rangaistuiksi. Onko oikein, että valituksitta kärsimme heidän ryöstöään? Sallisimmeko heidän leikata kurkkumme poikki kuin arat ashahat, yrittämättä nousta kostamaan? Eikö preirielaki sano: silmä silmästä, hammas hampaasta? Mitä isäni vastaa, mitä veljeni sanovat, eikö se ole oikein?"