"Kosto on luvallinen", sanoi Aurinko, "se on heikomman ja sorretun vanhentumaton oikeus. Sen tulee kuitenkin olla kärsityn vääryyden mukainen."
"Hyvä! Isäni on puhunut kuin viisas vanhus. Mitä siitä veljeni ajattelevat?"
"Aurinko ei voi puhua väärin. Kaikki, mitä hän sanoo, on oikein", vastasivat päälliköt.
"Onko veljelläni valittamista jotakuta vastaan?" kysyi vanhus.
"Kyllä", jatkoi Kotkanpää. "Muuan valkoihoinen erämies on häväissyt minua, useita kertoja hyökännyt leirini kimppuun, väijyksissä oltuaan tappanut useita nuorista miehistäni, minua itseänikin haavoittanut, kuten voitte huomata, sillä haava ei vielä ole mennyt umpeen. Tämä mies on lyhyesti sanoen comanchien julmin vihollinen, joita hän vainoo kuin metsänpetoja nauttiakseen heidän kidutuksistaan ja kuunnellakseen heidän kuolinhuutojaan."
Nämä viekkaasti lausutut sanat kuullessaan koko seura vapisi raivosta. Huomaten, että hänen puheensa miellytti kuulijoita, tuo kavala päällikkö jatkoi paljastamatta lainkaan iloa, jota hän sisimmässään tunsi:
"Olisin voinut, jos asia olisi koskenut vain henkilökohtaisesti minua", sanoi hän, "antaa anteeksi nämä vääryydet, niin loukkaavia kuin ne ovatkin olleet, mutta nyt on kysymyksessä yhteinen vihollinen, mies, joka on vannonut tuhoavansa kansakuntamme. Niin haikea kuin onkin välttämättömyys, joka tässä sattuu, en saa empiä iskemästä häntä siihen kohtaan, mikä hänelle on kaikkein kallein. Hänen äitinsä on käsissäni, mutta olen epäröinyt häntä kidutuksin uhrata. En ole antanut vihan hallita itseäni, olen vain tahtonut olla oikeudenmukainen, ja vaikka minun olisi ollut niin helppo surmata tuo nainen, niin olen pitänyt parempana, että te itse, kunnioitettavat heimomme päälliköt, suostuen antaisitte siihen määräyksen. Olen tehnyt vielä enemmän: koska minua kammottaa hyödyttömästi vuodattaa verta ja rangaista syytöntä syyllisen puolesta, olen myöntänyt tälle naiselle neljä päivää odotusaikaa, jotta hänen pojallaan olisi tilaisuus pelastaa äitinsä tarjoutumalla itse kärsimään kidutukset hänen sijastaan. Muuan valkoihoinen vankini on lähtenyt häntä etsimään, mutta sillä miehellä on kaniinin sydän, hänellä on rohkeutta murhata vain aseettomia vihollisiaan, hän ei ole tullut eikä tule!… Tänä aamuna, auringon noustessa, menee umpeen myöntämäni odotusaika. Missä on tämä mies? Hän ei ole ilmestynyt!… Olenko menetellyt oikein, vai onko minua moitittava, onko tämä nainen kiinnitettävä kidutuspaaluun, jotta valkoihoiset rosvot kauhistuneina hänen rangaistuksestaan huomaisivat, että comanchit ovat peloittavia sotureita, jotka eivät koskaan jätä häväistystä rankaisematta? Olen puhunut. Olenko puhunut oikein, mahtavat miehet?"
Pidettyään tämän pitkän syytöspuheen Kotkanpää istuutui jälleen ja pannen käsivarret ristiin rinnalleen painunein päin odotti päällikköjen ratkaisua.
Syntyi jokseenkin kauan kestävä äänettömyys puheen jälkeen. Vihdoin
Aurinko nousi puhumaan.
"Veljeni on puhunut oikein", sanoi hän, "hänen sanansa ovat miehen sanoja, joka ei anna tunteen hallita itseään. Kaikki, mitä hän on sanonut, on oikein. Valkoihoiset, julmat vihollisemme, varustautuvat tuhoamaan meitä. Vaikka meidän onkin vaikeata rangaista naista, on se nyt välttämätöntä."