Sanalla sanoen: tässä kävi, niinkuin aina käy sekä sivistyskansojen että villikansojen kesken, veri päihdytti heitä, heidän itserakkautensa yhtyi leikkiin, jokainen koetti suorittaa tempun paremmin kuin hänen edeltäjänsä. Muut ajatukset olivat unohtuneet.
Kun kaikki olivat heittäneet puukkonsa, tarttui pieni ryhmä heimokunnan taitavimpia ampujia pyssyihinsä.
Heillä tuli olla tarkka silmä, sillä huonosti tähdätty luoti saattoi tappaa kidutettavan ja riistää läsnäolevilta kiehtovan näytelmän, josta he odottivat itselleen niin suurta huvia.
Joka laukauksen pamahtaessa tuo ihmisparka, joka oli vaipunut omiin aatoksiinsa, osoitti elonmerkkejä vain hermostuneesti väristen, niin että vavistus kulki koko hänen ruumiinsa lävitse.
"Lopettakaamme jo", lausui Kotkanpää tuntien väkisinkin pronssisydämensä heltyvän huomatessaan niin suuren rohkeuden ja itsensäkieltämisen. "Comanchisoturit eivät ole jaguareja. Tämä nainen on kylliksi kärsinyt. Nyt hän kuolkoon, ja tämä riittäköön."
Kuului murinaa naisten ja lasten parista, jotka olivat kaikkein innostuneimpia kidutuksen kannattajia.
Mutta soturit olivat samaa mieltä kuin heidän päällikkönsä. Toimitus, jonka aikana uhri ei syytänyt, kuten tavallisesti, herjauksia voittajien päälle, ei viehättänyt heitä, ja sitäpaitsi heitä sisimmässään hävetti näin osoittaa vimmaansa naiselle.
Onnettomalle armahdukseksi jätettiin hänen kynsiensä alle pistettävät tikut pois. Samoin jäivät sikseen rikitetyt sytyttimet, jollaisia pannaan sormien väliin, ynnä hunajakerros, jolla kasvot sivellään, jotta mehiläiset tulisivat pistämään, ynnä muutkin kidutusvälineet, joita tässä kävisi liian pitkäksi luetella. Rovio, jolla hänet oli poltettava, laitettiin kuntoon.
Mutta ennenkuin intiaanit ryhtyivät viimeiseen kohtaukseen tässä julmassa näytelmässä, irroitettiin naisparka. Muutamia hetkiä hänen annettiin hengittää vapaana ja tointua kokemistaan kauheista mielenliikutuksista.
Melkein tajuttomana tuo onneton vaipui maahan. Kotkanpää meni hänen luokseen.