Valkoisen metsästäjän jalomielisyys oli voittanut punanahan raivon!
Nämä kaksi keskustelivat rauhallisesti istuen pöydän ympärillä eräässä majassa, kun äkkiä kuului kovaa huutoa ja muuan intiaani syöksyi leiriin kauhun kuvastuessa hänen hämmästyneitä kasvoiltaan.
Tungeksittiin miehen ympärillä, jotta kuultaisiin uutisia, mutta intiaani, joka oli huomannut Kotkanpään, lähestyi tätä.
"Mikä hätänä?" tiedusteli päällikkö.
Intiaani suuntasi julman katseen Uskolliseen Sydämeen ja Ilomieleen, jotka eivät voineet paremmin kuin muutkaan aavistaa, mistä tällainen raivo johtui.
"Varokaa päästämästä karkuun näitä kalpeakasvoisia miehiä. Meitä on petetty", sanoi hän katkonaisella ja hengästyneellä äänellä, hän kun oli tullut kiivaasti juosten.
"Selittäköön veljeni tarkemmin, mitä hän tietää", käski Kotkanpää.
"Kaikki valkoihoiset erämiehet, lännen pitkät puukot, ovat kokoontuneet. Heitä on lähes sata miestä käsittävä partiokunta ja he etenevät piirittäen leiriä joka puolelta yhtaikaa."
"Oletko varma siitä, että nämä partiomiehet tulevat vihollisina?" kysyi päällikkö vielä.
"Miten sitten muuten?" vastasi intiaanisoturi, "he ryömivät kuin käärmeet korkeassa ruohossa pitäen kivääriä edessään ja nylkypuukkoa hampaissaan. Päällikkö, meidät on petetty, nämä kaksi miestä ovat tunkeutuneet keskuuteemme tuudittaakseen uneen valppautemme."