Vähitellen loivat sammuvista leirivalkeista lähtevät, raukenevat valopatsaat tauluun punertavia säteitä, jotka tekivät preirierosvot yhä villimmän näköisiksi.
Kapteeni näytti olevan sangen levoton. Hän käveli pitkin askelin alaistensa parissa, polkien raivokkaasti maata jalallaan ja pysähtyen aika ajoin kuuntelemaan preirieltä tulevia ääniä.
Yö muuttui yhä synkemmäksi. Kuu oli hävinnyt, tuuli suhisi kolkosti kummuilla. Preirierosvot olivat kaikki, yksi toisensa perään, lopulta vaipuneet uneen.
Ainoastaan kapteeni oli vielä valveilla.
Äkkiä hän luuli kaukaa kuulleensa laukauksen. Hetkinen vielä, ja kaikkialla oli jälleen hiljaista.
"Mitä tämä merkitsee?" mutisi kapteeni raivostuneena; "ovatko ne houkkiot antaneet yllättää itsensä?"
Sitten hän, kietoutuen huolellisesti viittaansa, suuntasi kulkunsa kiireesti sinne päin, mistä laukaus oli kuulunut.
Synkkä pimeys vallitsi, ja huolimatta paikallistuntemuksestaan kapteenin oli sangen vaikea kulkea pensaitten ja tiheikköjen lävitse, jotka joka askeleella sulkivat häneltä tien. Useita kertoja hänen oli pakko pysähtyä ja tutkia paikkoja voidakseen taas jatkaa matkaansa entiseen suuntaan, jolta hänen vähän väliä oli käännyttävä syrjään, kun kalliopaadet ja tiheiköt, jotka olivat hänen tiellään, pakoittivat hänen tekemään kierroksia.
Kerran näin pysähtyessään hän luuli kuulevansa aivan läheltä lehtien ja oksien rapinaa, aivan kuin joku ihminen tai peto kiireesti juoksisi näreikössä.
Kapteeni vetäytyi jättiläismäisen mahonkipuun rungon taakse, ottaen esille pistoolinsa, jotka hän viritti ollakseen valmis kaiken varalta. Ojentaen päänsä eteenpäin hän kuunteli.