Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään. Oli tultu siihen salaperäiseen yönhetkeen, jolloin luonto näyttää nukkuvan ja kaikki erämaan tuntemattomat äänet hiljenevät, niin että, kuten intiaanit lausuvat, kuuluu vain äänettömyys.
"Olen erehtynyt", lausui preirierosvo itsekseen ja taas liikahti ryhtyäkseen jatkamaan matkaansa. Samassa ääni kuului uudelleen entistä selvemmin ja lähempää, ja sitä seurasi melkein heti senjälkeen pidätetty huokaus.
"Niin totta kuin Jumala elää!" sanoi kapteeni, "tämä alkaa olla mielenkiintoista. Otanpa siitä selvän."
Käveltyään hetken ajan kiireesti hän huomasi melkein näkymättömissä olevan ihmisvarjon hiipivän pimeässä jonkun askeleen päässä hänestä. Olio, kuka hän sitten lienee ollutkin, näytti kävelevän vaivaloisesti, hoippui joka askeleella, pysähtyi vähän väliä kuin kootakseen voimia. Aika ajoin hän päästi kuuluville hillityn valituksen. Kapteeni heittäytyi hänen eteensä sulkien häneltä tien.
Kun tuntematon huomasi hänet, kiljahti hän kauhusta, lankesi polvilleen ja mutisi pelosta katkonaisella äänellä:
"Armoa! Armoa! Älkää tappako minua!"
"Kappas vaan!" huudahti kapteeni hämmästyneenä, "sehän on Lörppö! Kuka riivattu on häntä näin huonosti kohdellut?"
Ja hän kumartui tämän puoleen. Mies oli todellakin opas. Hän oli pyörtynyt.
"Hitto vieköön tuon tolvanan!" mutisi kapteeni halveksivasti; "miten voisin häntä nyt kuulustella?"
Mutta rosvo oli neuvokas mies. Hän työnsi pistoolit takaisin vyöhönsä ja tarttuen haavoittuneeseen heitti hänet olkapäilleen.