Kantaen taakkaansa, joka ei millään tavalla näyttänyt haittaavan hänen kulkuaan, hän lähti kiireesti palaamaan samaa tietä, jota oli tullutkin, ja saapui leiriinsä.
Hän laski oppaan puoleksi sammuneen rovion luo, johon heitti muutaman sylyksellisen kuivia puita saadakseen sen jälleen palamaan. Pian hän saattoi kirkkaassa valossa tarkastaa miestä, joka virui tainnuksissa hänen jalkojensa juuressa.
Lörpön kasvot olivat kalmankalpeat, kylmä hiki valui hänen ohimoiltaan, ja verta virtasi runsaasti haavasta, joka hänellä oli rinnassa.
"Cascaras!" mutisi kapteeni, "kas siinä on miesparka ammuttu pahasti pilalle. Kunhan hän vain ennen lähtöään voisi minulle ilmoittaa, ketkä ovat hänet tuollaiseen tilaan saattaneet ja mitä Kennedylle on tapahtunut!"
Samoin kuin kaikilla metsänkävijöillä, oli kapteenillakin hieman lääkitsemistaitoa. Hänen oli helppo hoitaa tuliaseen tuottamaa haavaa.
Sen huolenpidon vuoksi, jota hän osoitti haavoittuneelle, ei kestänyt kauan, ennenkuin tämä tuli tajuihinsa. Hän huokasi syvään, avasi hurjat silmänsä ja voimatta jokseenkin pitkään aikaan lausua sanaakaan hänen kuitenkin onnistui, ensin moniaan kerran tuloksetta yritettyään, kapteenin tukemana nousta istumaan. Kohottaen sitten päätään hän lausui surullisella, matalalla ja katkonaisella äänellä:
"Kaikki on hukassa, kapteeni! Kepposemme ei ole onnistunut."
"Tuhat tulimmaista!…" kiljui rosvo raivokkaasti polkien jalkaansa, "miten on asia voinut käydä niin hullusti?"
"Nuori tyttö on paholainen!" jatkoi opas sähisevän hengityksen ja yhä heikommaksi käyvän äänen osoittaessa, että hän voi elää enää vain muutamia hetkiä.
"Jos voit", lausui kapteeni ymmärtämättä lainkaan haavoittuneen huudahdusta, "niin sano minulle, miten kaikki tapahtui ja mikä on murhaajasi nimi, niin että voin kostaa puolestasi."