Meksikolaisten leirissä vallitsi todellinen levottomuus.
Kenraali ja kapteeni olivat järjestäneet kaikki kuntoon vakavaa puolustusta varten hyökkäyksen varalta.
Ei mikään näyttänyt kuitenkaan heitä uhkaavan.
Mitä suurin rauha vallitsi edelleen ympäristössä. Meksikolaiset olivat jo vähällä luulla väärän hälytyksen tapahtuneen.
Doña Luz yksin tunsi levottomuutensa kasvavan hetki hetkeltä. Katse suunnattuna tasangolle hän turhaan tähyili sille taholle, mistä hänen viestinviejänsä piti palata.
Äkkiä hän oli huomaavinaan, että preiriellä kasvava korkea ruoho oli aaltomaisessa liikkeessä, joka ei ollut sille ominainen.
Ei tosiaankaan käynyt tuulenhenkäyksiä. Painostava kuumuus vallitsi preiriellä, puiden lehdet, jotka auringonsäteet olivat polttaneet ruskeiksi, olivat liikkumattomat, ja ainoastaan korkea ruoho, joka liikkui hiljaa ja salaperäisesti, heilui yhä itsestään.
Ja mikä merkillisintä: tämän melkein huomaamaton liikehtiminen, jonka vain erikoisen tarkasti katsoen saattoi huomata, ei ollut yleinen, vaan päinvastoin säännöllisesti jatkuva, läheten vähitellen leiriä tasaisesti, niin että saattoi arvata siinä piilevän niin sanoaksemme suunnitellun sysäyksen. Sitä mukaan kun se näet siirtyi leiriä lähempänä olevaan ruohoon, hiljeni se etäämpänä, ja lopulta se siellä lakkasi.
Vallituksille asetetut vahdit eivät tienneet, mikä oli syynä tähän ruohon heilumiseen, jota he eivät ymmärtäneet lainkaan.
Kokeneena sotilaana kenraali päätti ottaa siitä selvän, voidakseen sen mukaan toimia. Vaikka hän ei itse ollut koskaan joutunut kosketuksiin intiaanien kanssa, oli hän kuitenkin siksi paljon kuullut puhuttavan heidän taistelutavoistaan, että heti otaksui tässä piilevän jonkun konnankoukun.