Kenraali mietti hetken. Sitten hän puristaen sydämellisesti nuoren miehen kättä lausui:
"Kiitos, mutta minun on itseni nähtävä, kuka meitä vastaan vehkeilee.
Tilanne on liian vakava voidakseni luottaa edes teihin."
"Teidän täytyy jäädä, kenraali", intti kapteeni, "se teidän on tehtävä ei ainoastaan meidän kaikkien tähtemme, vaan ennen kaikkea sisarentyttärenne, tuon viattoman ja hennon olennon vuoksi, joka, jos teille tapahtuisi joku onnettomuus jäisi yksin ja hyljättynä keskelle julmia kansanheimoja vailla huoltajaa ja turvaa. Mitä minun henkeeni tulee, niin sillä ei ole niin väliä, sillä olenhan koditon lapsiraukka, joka kaikesta saan kiittää teidän hyväntahtoisuuttanne. Nyt on tullut hetki osoittaakseni kiitollisuuttani, antakaa minun siis suorittaa velkani."
"Mutta —" aikoi kenraali sanoa.
"Tiedätte", jatkoi nuori mies innostuen, "että jos voisin korvata teidät doña Luzin huoltajana, suostuisin siihen mielelläni, mutta vielä olen liian nuori näytelläkseni niin jaloa osaa. Kuulkaa siis, kenraali, sallikaa minun mennä sijastanne, se tehtävä kuuluu minulle."
Puoliväkisin hän sai vanhan upseerin peruuttamaan aikeensa, kiirehti suojavarustuksille, hyppäsi yhdellä loikkauksella niiden yli ja poistui kiireisin askelin viitattuaan vielä kerran hyvästiksi.
Kenraali seurasi häntä katseillaan niin kauan kuin voi hänet eroittaa.
Sitten hän siveli kädellään otsaansa mutisten:
"Kunnon poika, mainio luonne!"
"Eikö totta, eno?" vastasi hänelle doña Luz saavuttuaan paikalle huomaamatta.
"Olitko sinä täällä, lapsi kulta?" lausui kenraali hymyillen ja siten turhaan koettaen näyttää iloiselta.