"Kyllä, eno hyvä, kuulin kaikki."
"Hyvä, pikku rakkaani", sai kenraali vaivoin sanotuksi, "mutta nyt ei ole liikutuksille aikaa, minun on ajateltava turvallisuuttasi. Älä ole täällä pitempään. Tule kanssani, sillä täällä voisi intiaanin kuula liian helposti sinut tavoittaa."
Tarttuen tytön käteen hän talutti tämän lempeästi teltalle asti.
Saatuaan hänet astumaan telttaan sisään hän suuteli häntä otsalle, varoitti häntä enää tulemasta ulos ja palasi suojavarustuksille, mistä alkoi mitä huolellisimmin tarkata, mitä tasangolla tapahtui, mielessään koko ajan laskien, kuinka pitkä aika oli kulunut kapteenin lähdöstä, ja ihmetellen, ettei hän vielä näkynyt palaavan.
"Hän lienee joutunut intiaanien käsiin", puheli hän, "ja kenties he jo ovat hänet tappaneet!"
Kapteeni Aguilar oli pelkäämätön sotilas, joka oli karaistunut Meksikon lakkaamattomissa sodissa ja osasi yhdistää rohkeuden varovaisuuteen.
Päästyään jonkun matkan päähän leiristä hän heittäytyi vatsalleen maahan ja ryömi eräälle kalliolle, joka täydellisesti sopi hänelle vaanimispaikaksi.
Kaikki näytti rauhalliselta hänen ympärillään. Mikään ei saattanut häntä epäilemään, että vihollinen lähestyi. Jokseenkin pitkän ajan perästä, kun hän oli tutkinut aluetta, hän valmistautui palaamaan leiriin viedäkseen sinne sanoman, että kenraali oli erehtynyt, ettei ollut mikään vaara uhkaamassa, kun äkkiä aivan läheltä häntä joku olento lähti kiivaasti juoksemaan.
"Oh! Oh!" mutisi nuori mies, "olisikohan täällä sentään jotakin?
Katsokaammehan hiukan."
Lähtien siis kalliolta hän astui varovasti pari askelta eteenpäin ottaakseen varman selon, oliko hänen pelkoonsa todellista aihetta. Ruoho alkoi liikkua rajusti, kymmenkunta miestä nousi äkkiä hänen ympärillään ja saarsi hänet ennenkuin hän ehti puolustautua tai palata turvapaikkaansa, josta oli niin varomatta lähtenyt.