"Kuulkaa nyt kaikki. Kuulun vanhaan kristittyyn sukuun, jonka esi-isät eivät koskaan ole tehneet rikosta. Kunniaa on suvussani aina pidetty kalleimpana. Tämän kunnian, jonka esi-isäni ovat minulle jättäneet tahrattomana ja jota olen koettanut pitää puhtaana, on vanhin poikani, nimeni perijä, vastikään häipymättömästi häväissyt. Eilen hän on Hermosillossa eräässä pelipaikassa kinastelun johdosta sytyttänyt talon palamaan, niin että koko kaupunki oli vaarassa syttyä tuleen, ja kun muuan mies ryhtyi häntä pidättämään hänen paetessaan, surmasi hän tämän puukoniskulla. Mitä on sanottava nuorukaisesta, jolla on näin nuorella iällä tällaiset pedon vaistot? Oikeus on pantava täytäntöön, kautta Jumalan! Tahdon julistaa ankaran tuomion!"
Tämän lausuttuaan don Ramón pani kätensä ristiin rinnalleen ja näytti malttavan mieltään.
Kukaan ei uskaltanut lausua sanaakaan syytetyn puolustukseksi. Kaikkien päät olivat alas painuneina, ja heidän rintansa huohottivat.
Rafaelia hänen isänsä palvelijat rakastivat hänen pelkäämättömyytensä takia, joka ei tuntenut mitään vastuksia, ja siksi että hän osasi niin mainiosti ratsastaa ja käyttää kaikkia aseita, ynnä ennen kaikkea hänen avomielisyytensä ja hyväsydämisyytensä takia, jotka olivat hänen luonteensa peruspiirteitä. Varsinkin tässä maassa pidettiin ihmishenkeä vähäarvoisena, ja siksi jokainen oli sydämessään valmis antamaan anteeksi nuorukaiselle ja pitämään hänen rikostaan vain kuumaverisyyden ja äkkipikaisuuden seurauksena.
Doña Jesusita nousi. Estelemättä hän oli aina alistunut miehensä tahtoon, jota hän jo aikoja sitten oli oppinut kunnioittamaan. Paljas ajatuskin puolison vastustamisesta kauhistutti häntä ja pani hänet värisemään, mutta koko hänen sielunsa rakastavat voimat olivat keskittyneet hänen sydämeensä. Hän jumaloi lapsiaan, varsinkin Rafaelia, jonka raju luonne enemmän kuin muut tarvitsi äidin huolenpitoa.
Hän sanoi puolisolleen itkusta väräjävällä äänellä:
"Ajattele, että Rafael on vanhin poikasi, että hänen rikoksensa, niin raskas kuin se onkin, ei kuitenkaan saata olla anteeksiantamaton silmissäsi, että olet hänen isänsä ja että minä, minä…" Voihkien hän vaipui polvilleen, risti kätensä ja puhkesi rajuun itkuun. "Rukoilen sinua säälimään. Armoa! Armoa lapselleni!"
Don Ramón nosti kylmästi ylös vaimonsa, jonka kasvoilla vuoti kyyneliä, ja pakoitettuaan hänet istuutumaan jälleen nojatuoliin virkkoi:
"Ennen kaikkea juuri isänä minulla tulee sydämen olla ilman armoa!
Rafael on murhaaja ja murhapolttaja; hän ei enää ole poikani!"
"Mitä aiot tehdä?" kysyi doña Jesusita kauhistuneena.