Jollekulle siis tultaisiin antamaan tuomio.
Mutta kenelle?
Kun don Ramón oli asettunut vaimonsa oikealle puolelle, antoi hän merkin.
Mayoral poistui huoneesta. Hetken perästä hän tuli takaisin Rafaelin seurassa.
Nuorukainen oli paljain päin, ja hänen kätensä oli sidottu selän taakse.
Katse alas luotuna, kasvot kalpeina hän asettui isänsä eteen, jota hän kunnioittavasti tervehti.
Siihen aikaan, jota kertomuksemme koskee, oli varsinkin keskuksista kaukana olevissa maissa, jotka jatkuvasti olivat alttiina intiaanien hyökkäyksille, perheen päämiehellä vielä säilynyt täysin puhtaana se patriarkallinen arvovalta, jota meidän turmeltunut sivistyksemme kaikin voimin koettaa vähentää ja hävittää.
Isä oli perheessään itsevaltias. Hänen tuomiostaan ei voinut vedota, ja se pantiin mutisematta ja vastustuksetta täytäntöön.
Maatilan väestö tunsi isäntänsä lujan luonteen ja leppymättömän tahdon. He tiesivät, ettei hän milloinkaan antanut anteeksi ja että hän piti kunniataan elämääkin kalliimpana. Sentähden he epämääräisen pelontunteen vallassa valmistautuivat olemaan läsnä näytelmässä, jota isä ja poika kohta esittäisivät.
Don Ramón nousi, loi läsnäoleviin synkän katseen ja heittäen hattunsa jalkojensa juureen sanoi kolkolla äänellä: