"Toivon, että nuori nainen, joka eilen kävi tervehtimässä minua majassani enonsa seurassa, voi hyvin, vai mitä? Ette voi kuvitella, kuinka se lapsiraukka herättää mielenkiintoani, kunnon herra."
Tohtori nousi äkkiä seisomaan lyöden kädellään otsaansa.
"Mikä pöhkö minä olenkaan!" huudahti hän. "Olin sen kokonaan unohtanut."
"Unohtanut, mitä sitten?" kysyi erämies hämmästyneenä.
"Se on aivan minun tapaistani!" mutisi oppinut. "Onneksi ei vahinko ole kovinkaan suuri, ja kun te kerran olette tässä, niin on helppo korjata laiminlyöntini."
"Mistä vahingosta puhutte?" tiedusteli erämies alkaen käyden levottomaksi.
"Voitteko sitä kuvitella?" jatkoi tohtori rauhallisesti. "Tiede saattaa minut siihen määrin vallata, että usein unohdan syödä ja juoda. Ihmekö sitten, että unohdan minulle uskotut tehtävät, eikö niin?"
"Asiaan! Asiaan!" huomautti erämies kärsimättömästi.
"Niin, asiaan. Se on perin yksinkertainen. Lähdin päivän koitteessa leiristä tavatakseni teidät, mutta kun olin saapunut tänne, ihastuin lukemattomiin harvinaisiin kasveihin, joita hevoseni polki jalkojensa alle, niin että muistamatta enää jatkaa matkaani pysähdyin ensin korjaamaan maasta erään kasvin, sitten huomasin toisen, jota ei ollut herbaariossani, sitten kolmannen ja niin edespäin. Lyhyesti sanoen en ajatellutkaan tulla luoksenne, olinpa siihen määrin syventynyt tutkimuksiini, ettei edes odottamaton tulonne vähän aikaa sitten johdattanut mieleeni, mitä minun piti teille sanoa."
"No niin, te lähditte leiristä auringon noustessa?"