Se makasi erään puun juurella pistooli kädessä, puukko toisessa, katse tuimana ja hymy huulilla, ikäänkuin hän vielä henkensä menetettyäänkin olisi uhmannut murhaajiaan.
Hänen ruumiinsa oli sananmukaisesti täynnä haavoja, mutta kummallisen sattuman vuoksi, minkä kenraali iloisena pani merkille, eivät petolinnut vielä olleet häneen kajonneet.
Lancerot nostivat ruumiin ristikkäin pantujen kiväärien päälle ja palasivat kiireisin askelin leiriin.
Kenraali käveli jonkun matkan päässä heidän takanaan tarkaten ja tähyillen näreikköjä ja pensaita. Ei kuulunut hiiskaustakaan, kaikkialla vallitsi mitä täydellisin hiljaisuus. Preirierosvot olivat menneet jättämättä muita jälkiä kuin kuolleensa, jotka he näyttivät kerrassaan hylänneen.
Kenraali alkoi toivoa, että heidän vihollisensa olivat menneet tiehensä, ja huokasi helpotuksesta.
Yö alkoi saapua nopeasti kuten tavallisesti. Kaikkien katseet olivat tarkasti suunnattuina lanceroihin, jotka kantoivat kuollutta upseeriansa, eikä kukaan huomannut pariakymmentä haamua, jotka ääneti hiipivät kivien lomitse ja vähitellen lähestyivät leiriä, asettuen väijyksiin sen likelle ja suunnaten hehkuvat katseensa sen puolustajiin.
Kenraali käski laskea ruumiin leposijalle, joka kaikessa kiireessä oli valmistettu, ja tarttuen lapioon hän itse halusi kaivaa haudan.
Kaikki lancerot kokoontuivat hänen ympärilleen nojaten kivääreihinsä.
Kenraali paljasti päänsä, otti rukouskirjan ja suoritti kovalla äänellä hautausmenot, joihin hänen sisarentyttärensä ja muut läsnäolijat hartaasti yhtyivät.
Oli jotakin suurenmoista ja liikuttavaa näissä perin yksinkertaisissa juhlamenoissa keskellä erämaata, jonka tuhannet salaperäiset äänet tuntuivat samanaikaisesti lausuvan rukouksen, tämän ylevän luonnon helmassa, johon Jumalan käsi on niin näkyvästi jättänyt jälkensä.