Tuo valkohapsinen vanhus luki niin hartaana kuolinrukoukset nuorelle, melkein lapselta tuntuneelle upseerivainajalle, joka hetkistä aikaisemmin oli uhkunut elämää, ja hänen vieressään seisoivat mietteissään nuori tyttö ja alakuloiset sotilaat, joita sama kohtalo ehkä piankin uhkasi, mutta jotka tyyninä ja nöyrinä lämpimästi rukoilivat surmansa saaneen puolesta. Tämän Korkeimman luo yössä kohoava rukous, jota säesti iltatuulen valitteleva suhina puitten oksissa, johdatti mieleen kristinuskon alkuajat, jolloin ahdistettuina ja kätkeytymään pakoitettuina paettiin erämaahan, missä oltiin lähempänä Jumalaa.
Ei mikään häirinnyt heitä suorittamasta tätä viimeistä palvelusta.
Sittenkun jokainen läsnäolevista oli vielä kerran alakuloisena hyvästellyt kuollutta, laskettiin hänet hautaan käärittynä viittaansa, hänen aseensa pantiin hänen viereensä, ja hauta luotiin umpeen.
Vain pieni kumpu, joka piankin tasaantuisi, osoitti sitä paikkaa, missä ikuisiksi ajoiksi kätkettynä lepäsi uljaan miehen ruumis. Hänen siihen asti tuntematon sankaruutensa oli äärimmäisen uhrauksen avulla pelastanut ne, jotka olivat uskoneet hänelle turvallisuutensa valvomisen.
Läsnäolijat hajaantuivat vannoen kostavansa hänen kuolemansa tai muussa tapauksessa tekevänsä kuin hän.
Pimeys oli täydellisesti vallannut seudun.
Tehtyään vielä viimeisen kierroksen kenraali varmistuneena siitä, että vahdit oli oikein asetettu paikoilleen, toivotti sisarentyttärelleen hyvää yötä ja laskeutui nukkumaan poikittain sisäänkäytävän eteen hänen telttansa ulkopuolelle.
Kolme tuntia kului ilman pienintäkään ääntä.
Äkkiä parikymmentä miestä paholaislegionan lailla syöksyi suojavarustusten yli, ja ennenkuin hyökkäyksestä hämmästyneet vahdit ehtivät ryhtyä vastarintaan, olivat he vangitut ja surmatut.
Preirierosvot olivat valloittaneet meksikolaisten leirin, ja heidän mukanaan oli tullut murha ja ryöstö!