"Huomenna on viimeinen päivä! En ole keksinyt vielä mitään keinoa pelastaakseni doña Luzin ja toimittaakseni hänen enonsa takaisin."
Molemmat naiset vavahtivat.
"Huomenna!" kuiskasi doña Luz. "Aivan oikein, huomennahan sen miehen pitäisi saapua."
"Mitä aiot tehdä, poikani?"
"Kunpa tietäisin, mitä olisi tehtävä", vastasi mies kuumeisen kärsimättömästi. "Oh! Tuo mies on minua voimakkaampi! Tähän saakka meidän on ollut mahdoton keksiä, minne hän on vetäytynyt. Kaikki etsintämme on ollut turhaa."
"Uskollinen Sydän", lausui nuori tyttö hänelle lempeästi, "jätättekö siis minut noiden rosvojen armoille? Miksi ollenkaan minut pelastitte?"
"Oi!" tuskaili nuori mies, "tuo moite tappaa minut!"
"En käänny puoleenne moittien, Uskollinen Sydän", muistutti tyttö innostuneesti, "mutta olen niin onneton! Jos jään tänne, niin olen aiheena ainoan omaiseni kuolemaan. Jos lähden, olen häväisty."
"Voi, miksen voi mitään tehdä!" huudahti mies kiihtyneenä. "Minun on katsottava vain, kun te itkette, tiedettävä, kuinka onneton te olette, enkä sittenkään voi mitään tehdä! Varjellakseni teidät ainoaltakin huolelta uhraisin ilolla henkeni! Vain Jumala tietää, kuinka suuresti kärsin voimattomuuteni vuoksi."
"Toivo, poikani!" lausui vanha nainen vakuuttavalla äänellä. "Jumala on hyvä, hän ei hylkää sinua!"