"Toivoa! Mitä sillä tarkoitatte, äiti? Kahden päivän aikana olemme me, ystäväni ja minä, koettaneet tehdä mahdottomankin mahdolliseksi, mutta kaikki tuloksetta. Toivoa! Ja muutaman tunnin kuluttua tuo ilkimys saapuu vaatimaan saalistaan, jota himoitsee! Ennen kuolen kuin olen näkemässä sellaisen röyhkeyden pääsevän voitolle!"
Doña Luz loi häneen omituisen katseen, surumielinen hymy väreili hänen suupielissään, ja laskien hienon, pienen kätensä erämiehen olalle hän sanoi sointuvalla äänellä:
"Uskollinen Sydän, rakastatteko minua?"
Nuori mies vavahti. Väristys kävi hänen jäsentensä lävitse.
"Mistä johtuu tuo kysymyksenne?" sanoi hän väräjävällä äänellä.
"Vastatkaa minulle epäröimättä", sanoi tyttö, "kuten minäkin teiltä kysyin. Hetki on juhlallinen, haluaisin pyytää teiltä jotakin."
"Puhukaa, neiti! Tiedättehän, etten voi mitään teiltä kieltää!"
"Vastatkaa", kysyi tyttö uudelleen, "rakastatteko minua?"
"Jos rakastamista on se, että haluaisin uhrata henkeni puolestanne, jos rakastamista on se, että kärsin marttyyrintuskia huomatessani teidän vuodattavan vain kyyneleenkin, jonka olisin halukas lunastamaan vereni hinnalla, jos rakkaudeksi voi sanoa sitä, että hennon antaa teidän täyttää sen uhrin, joka huomenna vaaditaan enonne pelastamiseksi, niin silloin rakastan teitä koko sydämestäni! Puhukaa siis pelotta, sillä mitä ikinä minulta pyytänettekin, sen teen ilomielin!"
"Hyvä, ystäväni", sanoi tyttö, "luotan sanaanne ja huomenna vetoan siihen, kun tuo mies saapuu. Mutta ensin on enoni pelastettava, vaikka minun olisi uhrattava henkeni! Ah, hän on ollut kuin isäni, rakastanut minua kuin tytärtään, ja minun tähteni hän on joutunut rosvojen käsiin! Oi, vannokaa pelastavanne hänet!" lisäsi hän luoden Uskolliseen Sydämeen tuskaa kuvastavan katseen, jota on mahdoton kuvailla.