Kenraali ja hänen neekeripalvelijansa Jupiter asuivat jokseenkin kaukana luolan sisäänkäytävästä. He olivat kahden kesken, kapteeni oli pitänyt turhana vahtia heitä niin, että he aina olisivat näkyvissä.
Istuen molemmat kuivista lehdistä valmistetuilla vuoteilla pää painuksissa ja kädet ristissä he olivat vaipuneet syviin mietteisiin.
Kun kenraali huomasi tohtorin, kirkasti hänen synkkää katsettaan ohimenevä toivon hymy.
"Tekö täällä, hyvä tohtori", sanoi hän ojentaen hänelle kätensä, jota toinen ääneti puristi. "Onko minun tultava iloiseksi vaiko vieläkin synkemmäksi teidät nähdessäni?"
"Olemmeko kolmen?" kysyi lääkäri vastaamatta kenraalin kysymykseen.
"Niin luulen", vastasi tämä hämmästyneenä. "Joka tapauksessa on helppo päästä siitä varmuuteen."
Tohtori hiiviskeli joka puolella nuuskien huolellisesti kaikki sopet.
Vihdoin hän palasi vankien luo. "Voimme keskustella", sanoi hän.
Tohtori oli tavallisesti siinä määrin vaipuneena tieteellisiin ongelmiinsa ja luonteeltaan niin hajamielinen, että vangit luottivat häneen varsin vähän.
"Missä on sisarentyttäreni?" tiedusteli kenraali levottomana.
"Rauhoittukaa, hän on turvassa erään metsästäjän luona, jonka nimi on
Uskollinen Sydän ja joka kunnioittaa häntä syvästi."