Kaksi henkeä odotti hänen tuloaan seisten kummallakin puolen porttia.
Toinen oli doña Jesusita, toinen Eusebio.
Havaitessaan vaimonsa, joka kalpeana ja mykkänä seisoi hänen edessään kuin lohduttomuuden kuvapatsas, haciendero tunsi sanomatonta surua, joka ahdisti hänen sydäntään. Hän aikoi ratsastaa ohitse.
Doña Jesusita astui pari askelta eteenpäin ja tarttuen hevosen suitsiin kysyi hätäisenä:
"Don Ramón, mitä olet tehnyt pojalleni?"
Haciendero ei vastannut. Kun hän näki vaimonsa surun, valtasi hänet katumus, ja hän kysyi itseltään, oliko hänellä todellakin oikeus menetellä niinkuin oli tehnyt.
Turhaan doña Jesusita odotti vastausta. Don Ramón katsahti vaimoonsa. Hän hätkähti huomatessaan ne häviämättömät rypyt, jotka murhe oli uurtanut hänen vain muutamaa tuntia aikaisemmin niin tyyninä ja rauhallisina olleisiin kasvoihinsa.
Tämä jalo nainen oli lyijynharmaa. Hänen pingoittuneet piirteensä olivat tavattoman jäykät. Hänen kuumeesta hohtavat silmänsä olivat punaiset ja kuivat; kaksi syvää, mustaa juovaa teki ne kuoppaisiksi ja tuijottaviksi. Suuri täplä kirjavoitti hänen poskensa merkkinä kyynelistä, joiden lähde oli ehtynyt. Hän ei voinut enää itkeä, hänen äänensä oli käheä ja katkonainen, hänen rintansa, jota vaivasi hengenahdistus, kohosi surullisesti päästäen kuuluviin läähättävän huokauksen. Odotettuaan muutaman hetken vastausta kysymykseensä hän kysyi uudelleen:
"Don Ramón, mitä olet tehnyt pojalleni?"
Haciendero käänsi hämmentyneenä päänsä pois.