Don Ramón sanoi hänelle kuivasti ja tylysti: "Olet täällä yli kymmenen penikulman päässä maatilastani, jonne et saa kuoleman uhalla jalallasi astua. Tästä hetkestä alkaen saat elää yksin. Sinulla ei enää ole isää, ei äitiä eikä kotia. Koska olet peto, tuomitsen sinut elämään petojen joukossa. Päätökseni on peruuttamaton, rukouksesi eivät voi sitä muuttaa. Säästä siis minua niitä kuulemasta."
"En käänny puoleenne rukoillen", vastasi nuorukainen soinnuttomalla äänellä. "Pyöveliä ei rukoilla."
Don Ramón vavahti. Hän astui muutaman askelen edestakaisin kuumeisen kiihtyneenä, mutta tointui melkein heti ja jatkoi:
"Tässä säkissä on ruokaa kahdeksi päiväksi. Jätän sinulle tämän rihlakarbinin, joka minun kädessäni ei koskaan ole osunut harhaan. Annan sinulle myöskin nämä pistoolit, tämän macheten, puukon, kirveen, ruutia ja luoteja näissä puhvelinsarvissa. Ruokasäkistä löydät tulukset ja kaikki vehkeet, joita tulen sytyttämiseen tarvitaan. Olen pannut sinne myöskin raamatun, joka on ollut äitisi omaisuutta. Olet kuollut yhteiskunnasta, jonne et enää saa palata. Edessäsi on erämaa, se kuuluu sinulle; minulla taas ei ole enää poikaa, hyvästi! Jumala olkoon sinulle armollinen, kaikki on meidän väliltämme lakannut täällä maan päällä. Jäät yksiksesi, vaille kotia, alkaaksesi oman elämäsi ja huolehtiaksesi tarpeistasi. Sallimus ei koskaan hylkää niitä, jotka luottavat siihen. Tästedes se yksin suojelee sinua."
Lausuttuaan nämä sanat don Ramón heltymättömin kasvoin pisti suitset hevosensa suuhun, päästi poikansa vapaaksi yhdellä iskulla leikaten poikki häntä kahlehtineet siteet ja heittäytyen satulaan lähti nopeasti ratsastamaan pois.
Rafael nousi polvilleen, kurkoitti päätään eteenpäin, kuunteli hätääntyneenä hevosen kiivasta juoksua hiekalla, seurasi silmillään, niin kauan kuin hän saattoi eroittaa sitä kovan onnen varjokuvaa, joka mustana näkyi selvästi kuunvalossa. Kun ratsastaja vihdoin oli hävinnyt pimeään, kohotti poika kätensä rinnoilleen, ja kuvaamaton epätoivo vääristi hänen piirteitään.
"Äiti!… äiti!…" huusi hän.
Hän kaatui selälleen hiekkaan pyörtyneenä.
Jokseenkin pitkän matkaa ratsastettuaan neliä don Ramón huomaamattaan ja kuin väkisin hiljensi hevosensa vauhtia ja kuunteli levottomana erämaan epäselviä ääniä, voimatta itselleen selvittää syitä, jotka panivat hänen näin menettelemään, mutta kenties odottaen onnettoman poikansa avunhuutoa, jotta hän palaisi hänen luokseen. Jopa hän kaksi kertaa koneellisesti kädellään puristi ohjaksia ikäänkuin totellen salaista ääntä kääntyäkseen takaisin samaa tietä, mutta aina hänen hurja sukuylpeytensä oli häntä voimakkaampi, ja hän jatkoi matkaansa.
Aurinko jo nousi, kun don Ramón saapui haciendalle.