Kului moniaita tunteja isän ja pojan vaihtamatta sanaakaan keskenään. Aurinko alkoi painua taivaanrannan taakse, ja muutamia tähtiä jo ilmestyi tummansiniselle taivaalle. Hevonen yhä juoksi.
Erämaa alkoi hetki hetkeltä näyttää yhä synkemmältä ja villimmältä. Kaikki kasvullisuuden merkit olivat hävinneet, vain siellä täällä aikojen kuluessa vaalenneet luukasat muodostivat hiekkaan valkoisia täpliä. Petolintuja leijaili hitaasti ratsastajan yllä kimeästi kirkuen, ja synkissä salaperäisissä chaparaleissa asustelevat petoeläimet aloittivat illan tullen kaameasti kiljuen yölliset, kolkot konserttinsa.
Näillä seuduilla ei tunneta lainkaan hämärää. Heti kun aurinko on mennyt mailleen, vallitsee täydellinen yö.
Don Ramón ratsasti yhä täyttä lentoa.
Hänen poikansa ei ollut kääntynyt hänen puoleensa rukouksella tai valituksilla.
Kellon lähetessä kahdeksaa illalla ratsastaja vihdoin pysähtyi. Tätä kiihkeää ratsastusta oli kestänyt kello kymmenestä asti. Hevonen, jonka rinta korisi kumeasti, oli kompastua joka askelella.
Don Ramón silmäili ympärilleen. Hänen huulilleen ilmestyi tyytyväisyyden hymy.
Joka puolella avautuivat erämaan suunnattomat hiekkalakeudet. Vain yhdellä suunnalla häämötti taivaanrannalla aarniometsä oudonnäköisenä varjokuvana, joka kaameana keskeytti maiseman yhtenäisyyden.
Don Ramón astui alas hevosen selästä, laski poikansa hiekalle istumaan, otti hevoselta päitset, jotta se voisi syödä hänen sille antamaansa einettä. Kun hän mitä levollisimmin oli suorittanut nämä eri tehtävät, meni hän poikansa luo ja otti pois siteen, joka peitti tämän silmiä.
Nuorukainen pysyi liikkumatta ja katseli isäänsä vaiteliaana ja kylmäverisenä.