"Aivan kohta, madame."
"Tahtoisin olla ensimmäinen, joka näkee hänen saapuvan ja toivottaa hänet tervetulleeksi."
"Se, ikävä kyllä, on mahdotonta."
"Miksi niin?"
"Poikanne on käskenyt minun pyytää, että te, samoin kuin señorita, vetäytyisitte luolaan. Hän toivoo, että te ette olisi katselijoina näytelmässä, joka täällä suoritetaan."
"Mutta", intti doña Luz tuskastuneena, "miten saan tietää, onko enoni pelastunut?"
"Olkaa levollinen, señorita. Teidän ei kauan tarvitse olla huolissanne, mutta pyydän, älkää jääkö tänne enää pitemmäksi aikaa. Menkää luolaan, menkää!"
"Kenties se onkin viisaampaa", huomautti vanha nainen. "Totelkaamme, tyttöseni", lisäsi hän hymyillen nuorelle tytölle, "menkäämme luolaan, koska poikani niin tahtoo."
Doña Luz seurasi vastustelematta, mutta luoden salaa taakseen katseita voidakseen nähdä sen, jota rakasti.
"Oi, kuinka onnellista on omistaa äiti!" mutisi Ilomieli tukahduttaen huokauksen ja seuraten katseillaan molempia naisia, jotka häipyivät hämärään luolaan.