Läsnäolijat olivat kauhuissaan nähdessään tällaisen joukkomestauksen, mutta samalla heidät oli hurmannut tämä hirvittävä näky. He olivat niin sanoaksemme huumaantuneet veren hajusta ja seisoivat siinä tuijottavin silmin ja huohottavin rinnoin voimatta kääntää katsettaan toisaalle.
Vihdoin oli jäljellä vain yksi rosvo. Hän katseli tovin ruumisläjää, joka virui hänen vieressään. Vetäen sitten puukon edellisen miehen rinnasta hän lausui hymyillen:
"Oi, miten onnellista, kun saa kuolla noin hyvässä seurassa. Mutta minne, hiisi vie, oikein joutuukaan kuoltuaan? Mutta miten hölmö minä olen, pianhan saan sen tietää."
Ja salamannopeasti hän iski puukon sydämeensä.
Hän kaatui kuolleena maahan.
Tämä kauhistuttava ihmisteurastus ei ollut kestänyt neljännestuntiakaan! [Tässä kohtauksessa on kaikki historiallisesti ja täsmällisesti totta. Kirjoittaja on apachien alueella ollut näkemässä samanlaista mestausta.]
Ei kukaan rosvoista ollut iskenyt kahta kertaa, kaikki olivat kuolleet yhdestä iskusta.
"Antakaa minulle tuo puukko", lausui Kotkanpää vetäen sen vielä höyryävänä viimeisen rosvon värähtelevästä ruumiista, "se on soturilla hyvä ase." Ja hän pisti sen aivan kylmästi vyöhönsä pyyhittyään sitä ruohoon.
Rosvoilta nyljettiin päänahat, ja heidän ruumiinsa kannettiin leirin ulkopuolelle.
Ne jätettiin korppikotkien ja urubujen raadeltaviksi, jotka niistä saivat runsaan päivällisen ja nyt jo verenhajun kerääminä liitelivät niiden yläpuolella ilosta kamalasti kirkuen.