He unohtuivat pitkäksi aikaa keskustelemaan. Kenraali tiedusti innostuneesti, miten tyttö oli elänyt vankeusaikana, ja sai itse tehdä selkoa, millaisten vaarojen alaiseksi oli joutunut ja miten huonoa kohtelua oli saanut kestää.
"Mitä nyt aiotte tehdä, eno?" kysyi tyttö lopettaen keskustelun.
"Niin, lapseni!" vastasi kenraali alakuloisena tukahduttaen huokauksen. "Meidän on viipymättä lähdettävä näistä kamalista seuduista ja palattava Meksikoon."
Nuori tyttö tunsi sydäntään ahdistavan, vaikka hän sisimmässään tunnusti, että heidän oli pikaisesti palattava kotimaahan. Lähteminen merkitsi sitä, että oli jätettävä hänet, jota hän rakasti, erottava hänestä voimatta toivoa, että mahdollisesti hänet vielä tapaisi, erottava miehestä, jonka ihmeteltävää luonnetta hän oli yhä enemmän ja syvemmin oppinut kunnioittamaan saadessaan olla likeisessä tuttavuudessa hänen kanssaan ja joka nyt oli tullut välttämättömäksi hänen elämälleen ja onnelleen.
"Mikä sinua vaivaa, lapseni? Olet niin alakuloinen, silmäsi täyttyvät kyynelillä", tiedusteli hänen enonsa puristaen lämpimästi hänen kättään.
"Oi, eno!" vastasi tyttö valittaen, "miksi en olisi suruissani kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut näinä muutamina päivinä? Sydämeni vuotaa verta."
"Se on totta. Kauheat tapahtumat, joiden todistajina olemme saaneet olla, ja kärsityt uhrit ovat enemmän kuin riittävänä aiheena surumielisyyteen, mutta vielä olet niin nuori, lapseni, että vähän ajan kuluttua nämä tapaukset ovat mielessäsi vain muistona kovista kokemuksista, joita et enää, Jumalan kiitos, tarvitse pelätä joutuvasi kärsimään."
"Lähdemmekö siis kohdakkoin?"
"Jo huomenna, jos mahdollista. Mitä minä enää täällä tekisin? Itse taivas ilmaisee olevansa minua vastaan, koska se pakoittaa minut luopumaan jatkamasta tätä retkeä, joka onnistuessaan olisi tehnyt minut onnelliseksi vanhoilla päivilläni. Mutta Jumala ei tahdo, että saisin lohtua. Tapahtukoon hänen tahtonsa", lisäsi hän hartaana.
"Mitä tarkoitatte, eno?" kysyi nuori tyttö vilkkaasti.