"Ei mitään, joka voisi tällä hetkellä herättää mielenkiintoasi, lapsi.
On siis parasta, ettet sitä tiedäkään ja että minä yksin kärsin kaikki.
Olen vanha ja siis jo tottunut kärsimään", huomautti kenraali
surunvoittoisesti.
"Eno raukka!"
"Kiitos ystävyydestä, jota minua kohtaan osoitat, lapseni, mutta jättäkäämme tämä puheenaihe, joka saattaa minut murheelliseksi. Puhukaamme hiukan, jos niin haluat, näistä kunnon ihmisistä, joille olemme niin suuressa kiitollisuudenvelassa."
"Uskollisesta Sydämestä", kuiskasi doña Luz punastuen.
"Niin", myönsi kenraali, "Uskollisesta Sydämestä ja hänen äidistään, tuosta rakastettavasta naisesta, jota en Ilomieli-paran haavoittumisen vuoksi ole vielä voinut kiittääkään ja jonka ansiota on, kuten olet sanonut, ettei sinulta ole puuttunut mitään."
"Hän on hellästi kuin äiti huolehtinut minusta."
"Miten voisin koskaan maksaa velkani hänelle ja hänen ylevälle pojalleen? Oi, miten onnellinen hän varmaankin on, kun hänellä on sellainen poika. Niin, sellaista onnea ei minulle ole suotu, minä olen yksin!" huokasi kenraali alakuloisena antaen päänsä painua käsiensä varaan.
"Entä minä?" kysyi nuori tyttö mielistelevällä äänellä.
"Oh! Sinäkö?" vastasi soturi sulkien hänet hellästi syliinsä. "Sinä olet rakas tyttäreni, mutta minulla ei ole poikaa!…"
"Se on totta!" kuiskasi tyttö mietteisiin vaipuen.