"Uskollinen Sydän", jatkoi kenraali, "on liian verraton luonne suostuakseen ottamaan minulta mitään. Mitä on siis tehtävä? Miten voisin maksaa kiitollisuudenvelkani hänelle? Miten antaisin hänelle tunnustukseni niistä suunnattomista palveluksista, joita hän meille on tehnyt?"
Syntyi tovin kestävä hiljaisuus.
Doña Luz kumartui kenraalin puoleen ja painaen suudelman hänen otsalleen lausui hänelle matalalla ja väräjävällä äänellä, kätkien kasvonsa hänen olkansa taakse:
"Eno, minä olen keksinyt tuuman."
"Puhu, pienoiseni", vastasi hän, "puhu pelkäämättä, kenties Jumala on antanut sinulle tuon ajatuksesi."
"Teillä ei ole poikaa, jolle voisitte perintönä jättää nimenne ja suunnattoman omaisuutenne, eikö niin, eno?"
"Niin!" mutisi kenraali, "luulin voivani kerran jälleen löytää pojan, mutta se toivo on ikuiseksi ajoiksi kadonnut, sillä tiedäthän, lapseni, että olen yksin!"
"Uskollinen Sydän, yhtä vähän kuin hänen äitinsäkään, ei tahdo ottaa teiltä mitään."
"Se on totta."
"Luulen kuitenkin olevan keinon, jolla heidät voisi siihen velvoittaa, suorastaanpa pakoittaakin."