"Kiitän teitä tästä innosta, ystäväni", vastasi kenraali. "Ensin lausun teille kiitollisuuteni niistä arvokkaista palveluksista, jotka olette minulle tehnyt. Se, mitä nyt lausun teille, ystäväni, — pyydän, että sallitte minun käyttää teistä tätä nimitystä — kuuluu myöskin hyvälle ja erinomaiselle äidillenne kiitoksena siitä hellästä huolenpidosta, jota hän on osoittanut sisarentyttärelleni."
"Kenraali", vastasi erämies liikuttuneena, "kiitän teitä ystävällisistä sanoistanne, jotka korvaavat minulle kaikki, mitä luulette olevanne minulle velkaa. Tullessanne avuksenne olen vain täyttänyt päätökseni olla koskaan jättämättä lähimmäistäni pulaan. Uskokaa minua, kun sanon, etten halua muuta palkintoa kuin sen, että pidätte minusta. Riittävänä palkkiona siitä vähästä, mitä olen tehnyt, on se tyydytyksen tunne, joka minua tällä hetkellä elähyttää."
"Haluaisin kuitenkin, sallikaa minun huomauttaa, haluaisin kuitenkin toisella tavalla palkita teitä."
"Palkita minua!" huudahti reipas nuori mies peräytyen ja punastuen.
"Antakaa minun puhua loppuun", jatkoi kenraali innostuen; "jos se ehdotus, jonka aion esittää, on teille mieleen, niin pyydän teitä minulle vastaamaan yhtä vilpittömästi kuin minä puolestani teen teille kysymykseni."
"Puhukaa, kenraali, minä kuuntelen."
"Ystäväni, matkallani preirielle oli pyhä tarkoitus, jota en ole kyennyt saavuttamaan! Tiedätte, miksi se on mahdotonta. Miehet, jotka kuuluivat saattojoukkooni, ovat kaatuneet vierestäni. Jäätyäni melkein yksin olen havainnut, että minun on pakko luopua yrityksestä, joka, jos se olisi onnistunut, olisi tehnyt minusta onnellisen niiksi muutamiksi päiviksi, jotka minulla enää on elettävinä. Jumala on ankarasti rangaissut minua. Olen nähnyt kaikkien lasteni kuolevan. Yksi ainoa olisi kenties vielä elossa, mutta hänet ajoin kerran ajattelemattoman ylpeänä luotani. Kun nyt olen päässyt elämäni ehtooseen, on taloni tyhjä, kotini kylmillään. Olen yksin, voi minua onnetonta! Vailla omaisia ja ystäviä, vailla perillistä, jolle kuoltuani voisin jättää, en omaisuuttani, vaan nimeni, jonka pitkä sarja esi-isiäni on minulle jättänyt tahrattomana. Tahdotteko korvata minulle perheeni, joka minulta puuttuu, vastatkaa, Uskollinen Sydän, tahdotteko tulla pojakseni?"
Lausuessaan nämä sanat kenraali oli noussut seisomaan ja tarttunut nuoren miehen käteen ja pusersi sitä nyt lujasti kyynelet silmissä.
Kuullessaan tämän odottamattoman tarjouksen metsästäjä oli jäänyt hämmästyneenä ja sydän sykkien paikalleen tietämättä, mitä vastaisi.
Hänen äitinsä heitti äkkiä rebozan päästään ja näin paljastaen säteilevät ja äärettömän riemun kirkastamat kasvonsa asettui molempien miesten väliin, laski kätensä kenraalin olalle, katsoi häneen tarkasti ja huudahti liikutuksesta väräjävällä äänellä: